Kirpparista ja 17 vuotta vanhasta tupakasta

Onpas tullut pidettyä radiohiljaisuutta täällä! Jotenkin tuo kesä vaan vie sen keskittymisen täältä netistä tuohon Oikeaan Maailmaan tuolla ulkona..

Tässä välissä oon ehtinyt pitää kirppispöytärupeaman, ja pari sanaa siitä; Kirpputoritoiminta on mielestäni aivan mahtavaa, niin myyjänä kuin shoppailijanakin. Ihmiset ostaa niin käsittämätöntä tavaraa, jonka itse on laittanut lähinnä läpällä myyntiin ja sitten se meneekin vielä hyvään hintaan! Joskus taas tekee itse sellaisia löytöjä ettei voi käsittää miten joku luopuu siitä.

Mutta, kirppareiden lieveilmiöitä oon tässä seurannut, ja itseäni ärsyttää aivan suunnattomasti eräänlaiset kirppari-fashionistat, kutsuttakoon tätä lajiketta nyt sitten kirpparistoiksi. Kirpparista tuo vain uutta (tukuittain) tai itse tekemäänsä tavaraa myyntiin, yleensä törkeillä hinnoilla. Ja tavara ei ole mitä tahansa luovaa taidetta, vaan siihen yhteen kapeaan muoti-ilmiöön mahtuvaa roinaa, joka tällä hetkellä on kaikissa Maalla, Sisustus, Deco- ja Meidän Mökki-tyyppisissä lehdissä esiintyvä  Maalais-ranskalainen romanttinen tyyli valkoisine aidanseipäineen, rustiikki-tervetuloa-kyltteineen ja ruutuliinoineen. Ja sitten kun viereisessä pöydässä järjestelet niitä omia kippoja, vanhoja CD;tä ja käytettyjä vaatteitasi, niin tuleepa muuten pitkiä ja alentuvia katseita! Mulle kirpputori on ensisijaisesti keino laittaa tavara kiertoon ja päästä omista romuista eroon, ja jos siinä samassa jonkun roposen taskun pohjalle tienaa niin hyvä juttu. Kirpparista on sen sijaan liikkeellä ainoastaan ansaintamielessä.  Ennen kuin verenpaineet nousee liikaa, sanon kuitenkin että oma kirpparointi kannatti, sillä tienasin viidessä päivässä (niillä vanhoilla CD:illä ja muulla roinalla) rahat 3 päivän Ruisrock-reissuun, josta kerron tarkemmin seuraavassa postauksessa ;).

Kirpparitavaraa etsiessäni päädyin myös penkomaan ja siivoamaan vanhoja laatikoita varaston uumenista,  ja törmäsin noin 17 vuotta vanhaan laatikkoon, josta löytyi edesmenneen isäni tavaroita.  Vietin yhden iltapäivän tutustuen ja muistellen rekkakuskin elämäntyyliä.

Laatikosta löytyi:
makaronia
mausteita
savetteja
Marlboroa (yksi avattu, yksi täysi aski)
North Statea (3 avaamatonta)
Colt-sytkäri. (itse suosin samaa merkkiä, jos sytkiä hankin)
suomi-englanti-sanakirja
Suome-venäjä - keskusteluopas
Kolme päivää Moskovassa - kirja.
Pelikortit.
Pilottilasit. (Hassua huomata että tytär on pari vuosikymmentä myöhemmin tykästynyt hyvin samantyylisiin laseihin kuin isänsä).
Vekkari.
C-kasetteja (Jaakko Teppo, Hector, Deep Purple, Queen...)
erinäisiä pultteja, muttereita, roinaa ja pikkukorjaukseen tarvittavia juttuja.

Selkäpiitäni rupesi kylmämään auringonpaisteesta huolimatta siinä vaiheessa, kun käteeni osui Hectorin kasetti, ja omasta soittimestani pärähti samaan aikaan soimaan Hectorin Yhtenä Iltana.
En tiedä mistä tuli tämä tunne, mutta sillä hetkellä tunsin että minun pitäisi yhden savukkeen verran miettiä elämää, kuolemaa, ja mitä jos hän olisikin vielä täällä - kaikkea sitä mitä on ollut, on, ja voisi vielä olla. Sytytin tupakan ja muistin savun hajun mukana isän matkoiltaan tuomat tuliaiset, hassun puoliksi ajetun parran ja meidän vanhan kotitalon. En pidä itseäni kovin henkisenä - tai hengellisenä- ihmisenä, mutta sillä hetkellä tuntui että ehkä iskä kävi luona. Tapaamisesta jäi rauhallinen hymy huulilleni ja kuivahtaneen tupakan maku suuhun.

Elämäni ensimmäinen savuke tuli poltettua iskän muistoksi.