Yhden uran loppu

 Olen työskennellyt ravintola-alalla likipitäen 10 vuotta, joista suurimman osan (opiskeluvuosia lukuunottamatta) olen viettänyt pubeissa ja yökerhoissa (työntekijänä, joskus ehkä mahdollisesti hieman myös asiakkaan roolissa).  Viimeiset 5 ½ vuotta samalla työnantajalla. Näihin vuosiin on mahtunut monenlaisia hämmentäviä, ikimuistoisia, joskus myös pelottavia tilanteita. Tämä ala on jatkuvasti liikkeessä, muutoksessa, se elää ihmisistä ja tapahtumista. Olen viihtynyt hyvin, vaikka ajoittain on myös ottanut päähän lähteä töihin silloin kun muut jäävät vapaalle juhlimaan - ja usein päätyvät minun työpaikalle sinne tiskin toiselle puolelle. Keväällä tuli täysi stoppi. Suomen hallitus kaatoi kokonaisen toimialan parissa viikossa. Siitä suosta on yritetty nousta kuka mitenkin. Itsekin kirjoitin aiemmin koronakevään tuomasta lomautuksesta ja sen vaikutuksista, ja yksi niistä vaikutuksista oli se, että uskoni tällä alalla työllistymiseen horjui aika pahasti. Tämän, ja useiden muidenkin tätä alaa koskevien seikkojen (yötyö, matala palkkataso, epäsäännölliset työajat, jatkuva tarve joustaa ja olla ns. hälytysvalmiudessa...)  vaikutuksesta päätin, että on aika alkaa miettiä seuraavia ura-askeleita jossain muualla kuin oluthanan jatkeena.

Olen ollut hiljaisessa työnhaussa jo lähes vuoden verran, mutta kevään myötä pistin kaikki verkot vesille. Päätös jättää ravintola-alan hommat kypsyi valmiiksi, ja aloin etsimään töitä muilta aloilta. Mutta minne voit hakea, kun koulutustasi myöten olet tähdännyt aina matkailu- ja ravintola-alan hommiin? Itselleni vastaukseksi muodostui YAMK-opintojen kautta henkilöstöala. HR- ja rekrytointitehtävät ovat aina kiinnostaneet minua, ja opintojen myötä olen myös päässyt perehtymään aiheeseen sopivan kurssitarjonnan ansiosta syvemmin. Alanvaihto tuntui samaan aikaan pelottavalta, mutta myös äärimmäisen innostavalta. Tuli takapakkeja ja pettymyksen hetkiä, mutta opin myös paljon työnhausta ja aikuisena uudelle alalle siirtymisestä. Miltä vuosi työnhakua sitten näytti? Listaan tähän alasta riippumatta joitain faktoja. Mukana on siis myös ravintola-alan tehtäviä joihin hain, vaikka lopullinen päätös hakeutua muihin hommiin vahvistui vasta nyt keväällä.

-Lähetin 14 työhakemusta

-Pääsin 4 haastatteluun, joista 3 oli ravintola-alan tehtäviä ja 1 henkilöstöalalta.

- 1 paikasta en saanut hakemukseeni minkäänlaista vastausta, KAIKISTA muista paikoista tuli vähintään viesti, jossa kiitettiin mielenkiinnosta. Hienoa,yritykset!  

-Seurasin työilmoituksia pääasiassa mol.fi ja LinkedInin kautta. 

-En hakeutunut työllisyyspalveluihin tai ohjaukseen, vaan suoritin työnhakua itsenäisesti. 

-Pääsin töihin! 

En oikein vieläkään osaa uskoa, että 10 vuotta ravintola-alaa on nyt tässä. Nyt vietän pienen "kesäloman", ja uudet työt aloitan syyskuun lopulla. Toisella alalla, päivätyössä. Luvassa on paljon uuden oppimista, mutta olen todella innoissani tästä mahdollisuudesta. Tästä on kehkeytynyt todellinen muutosten vuosi 2020. Uusi siviilisääty, uusi työpaikka, koronan tuoma "uusi normaali"... Mitähän on vielä tulossa? 

Hääpotretit Kolin kansallismaisemassa

 Meidän hääviikonloppu alkoi jo perjantaina 7.8. kun otimme potrettikuvat Kolilla mahtavan valokuuvaajamme Nestori Lönngrenin kanssa. Nestorin yritys Nestography vastasi siis hääkuvistamme koko viikonlopun ajan. Emme ole vielä saaneet kuvia nähtäväksi, mutta se mitä kamerasta näimme jo raakaversioita, niin tiedän että sieltä on tulossa aivan mielettömän upeita kuvia.

Perjantain aamupäivän minä vietin siis kampaajan penkissä, sillä aikaa kun muu hääväki alkoi saapumaan Joensuuhun, roudasi tavaroita juhlapaikallemme Break Sokos Hotel Kolille, ja  muutenkin hoiti juhlan järjestelyitä. Koska aikataulu hieman venyi, meikkasin autossa matkalla Kolille. Olin käynyt jo aiemmin viikolla laittamassa ripsienpidennykset ja kulmat kuntoon, joten kovin vahvaa ehostusta ei onneksi tarvittu. Saavuimme Kolille myöhään iltapäivällä,  ja lähdimme valokuvaamaan potrettikuvia Kolin huipuille. Olimme varmaan aikamoinen komitea kun kuljimme pukupussien, kameratarvikkeiden morsiuskimpun ynnä muiden tarpeiden kanssa pitkin kansallispuiston polkuja ja kallioita. Vastaantulijat toivottivat onnea ja osa taisi ottaa meistä kuvia omiin kotialbumeihinsakin... Mukana oli yksi kaaso vastaamassa meikki- ja vaatehuollosta, sekä bestman joka toimi valokuvaajan assistenttina. Tämä oli juuri sopiva porukka, enemmän väkeä olisi vain aiheuttanut itselleni hermojen kiristymistä ja stressiä. Kyllähän se appiukko kyseli pääsisikö hänkin valokuvaharrastajana mukaan kuvaamaan mutta en missään nimessä halunnut sinne ylimääräisiä ihmisiä pyörimään ja räpsimään ja kommentoimaan, koska muutenkin oli jo siinä vaiheessa stressilevelit ihan huipussaan. 

Jännitin kuvauksia tosiaan ihan hirveästi, koska useimmiten muiden minusta ottamat kuvat ovat jokseenkin epäonnistuneita. En osaa poseerata, kaksoisleuka näkyy joka kuvakulmassa ja muutenkin tuntuu että ihmiset onnistuu aina tallentamaan ne typerimmät ilmeet minusta. Tässä kuvaussessiossa ei tuntunut siltä ollenkaan! Valokuvaajamme osasi ohjata liikkeitämme hyvinkin tarkasti, antoi tarkkoja ohjeita mikä asento toimii ja mikä ei. Kuvausten edetessä myös jännitys alkoi haihtua ja pystyi jopa nauttimaan niistä pienistä yhteisistä hetkistä kameran edessä. Kuvasimme aluksi Ukko-Kolin huipulla, josta aukeaa järvimaisema Pielisen ylle. Tämän jälkeen siirryimme Akka-Kolin puolelle kuvaamaan upeisiin vaaramaisemiin. Näiden välillä pysähdyimme valokuvaajan pyynnöstä ottamaan erään polun varrelta kuvia, kun auringonvalo siivilöityi niin kauniisti puiden oksien lomasta. Kuvissa oli todella satumetsämäinen fiilis ja bestmanimme, joka on suuri Kotiteollisuus-fani (kuten mekin) sanoi että kuva on suoraan kuin Satu Peikoista-laulusta. Ihanasti sanottu!

Ihan ongelmitta ei tästäkään reissusta selvitty; sulhasen kukkavieheestä irtosi kiinniysmagneetti heti alkuunsa, joten sitä ei nyt meidän potrettikuvissa sitten näy. Hääpäivän juhliin sain sen fiksattua että saatiin se kirkkoon ja juhlaan kuitenkin asuun mukaan. Kuvauksiin upposi aikaa reilusti yli 3 tuntia, jonka lisäksi vielä matkat Joensuusta Kolille ja takaisin, joten oli todellakin oikea ratkaisu kuvata potretit jo ennen varsinaista hääpäivää, vaikka siitä vähän ylimääräistä kulkemista ja vaivaa tulikin. Halusin tällä ratkaisulla välttää sen kiireen ja stressin, että hääpäivänä vieraiden odottaessa pitäisi äkkiä saada hyvät kuvat otettua. Ilta oli kaunis, ja vaikka emme ehtineet jäädä odottamaan ihan parhaimpia auringonlaskukuvia, kuvissamme on jo alkuillan pehmeää, kultaista valoa, ja kirkkaan kesäpäivän kuvia uljaista Kolin maisemista. Vaikka nämä potrettikuvat vaativat vähän enemmän vaivannäköä niin ajallisesti, rahallisesti kuin viitsimisen ja panostamisenkin osalta, olen ehdottomasti sitä mieltä että se oli kaiken vaivan arvoista. En malta odottaa, että näemme millaisia otoksia Nestori meistä sai napattua!

 

Hääkengät

Häiden to do-lista on lyhentynyt jo huomattavasti. Kirkon kanssa on sovittu käytännön seikoista ja hääharjoitusten ajankohdasta, vieraslistakin on ilahduttavasti ruvennut täyttymään nimistä, koronasta huolimatta. Suurinta ongelmaa minulle on tuottanut hääpäivän pukeutuminen. Mekolle ei ole vielä(kään) ehditty tehdä mitään, mutta nyt tulevana viikonloppuna on tarkoitus lähteä puvun kanssa anoppilaan laitettavaksi. Toivottavasti saadaan mahdollisimman paljon tarpeellisia muokkauksia tehtyä viikonlopun aikana. Myös kengät ovat aiheuttaneet minulle päänvaivaa. Ostin yhdet valkeat, maltillisen matalat ja tavallisen tylsät kengät, mutta silti en päässyt irti ajatuksesta, että omissa häissäni saisin kulkea unelmakengissäni alttarille. 

Itseni tuntien, eihän siinä loppujen lopuksi auttanut muu kuin toteuttaa tämä unelma. Kyseessä olevat kengät ovat Minna Parikan punaiset Jodiet. Aluksi meinasin hyödyntää verkkokauppaa, mutta kenkien mitoitus arvelutti niin paljon, että päätin loppujen lopuksi suunnata Helsinkiin varta vasten kenkiä sovittamaan. On kai sitä hullumpiakin asioita tehty kuin matkustettu vajaa 900km yksien kenkien takia? 

Kun liikkeen näyteikkunakin on näin ihana, mitä odottaakaan sisällä!

Olen kerran aiemmin sovittanut Minna Parikoita, ja tuolloin edes koon 40 kenkä ei meinannut mahtua jalkaani. Oma kokoni on korkokengissä yleensä noin 38-39. Olin myös lukenut netistä ja kuullut muilta Parikka-faneilta, että kenkien mitoitus on todellakin melko pieni, etenkin korkokengissä. 

Liikkeessä palvelu oli erinomaista, ja sain rauhassa sovitella eri kokoja ja malleja. Myyjä sanoikin, että aiemmin mitoitus oli vielä pienempi, nyt sitä on hieman suurennettu. Mielestäni ihan fiksu veto, kyllä suomalaiselta suunnittelijalta pitää löytyä suomalaiseen jalkaan sopivat koot, vaikka kansainvälisillä markkinoilla menestytäänkin. 38-41 koot tuntuvat menevän näissä kengissä aina ensimmäisenä, kumma juttu.... Vaikka pienet ja sirot jalat näyttävät ihanilta mainoskuvissa, totuus kuluttajien kokohaarukasta taitaa valitettavasti olla hieman muuta. No, takaisin sovitukseen! 

Arvoin hieman Raquel ja Jodie-mallien välillä. Raquelissa on hieman terävämpi ja korkeampi korko, ja siinä ei ole piilokorokepohjaa. Jodiet olivat kuitenkin mukavammat jalkaan, ja ne on alunperinkin olleet ne The Kengät joihin olen Parikan tuotannosta ihastunut. Oli siis aika nopeasti selvää, mitkä kengät minulle lähti liikkeestä mukaan. 

En ole ikinä aiemmin ostanut aitoja designer-kenkiä, vaikka olen aina rakastanut etenkin korkokenkiä. Hullua! Siksi näiden ostaminen oli lähestulkoon pyhä toimitus. Jos ei edes omiin häihinsä, niin milloin sitten?  

Kengät pakattiin kauniisti, ja pakkauksen mukana tuli vielä erillinen säilytyspussi kengille, hoito-ohjeet, sekä söpöjä tarroja kivana yllätyksenä. 

Jopa kuitti tulostettiin vaaleanpunaiselle paperille.

Siinä ne nyt on!

Koko 39 on minulle näistä kengistä hyvin istuva, sopivan napakka. Koko 40 oli jo sen verran iso, että kantapää jäi lonksumaan eikä sitä olisi ihan pelkillä pohjallisilla korjattu. Minulla oli omat sovitussukat mukana, mutta liikkeestä olisi myös tarvittaessa saanut sukkia. Hieman pelkäsin, miten kengät istuvat päivän kävelyn ja helleturvotuksen jälkeenkin vielä, mutta kyllä ne ainakin jalkaan mahtuivat! Täytyy kyllä hääpäiväksi pitää huolta myös jalkojen kunnosta, kauheaa turvotusta ei näissä kengissä kuitenkaan siedetä. Nyt onkin sitten reilu kuukausi aikaa ajaa kengät sisään, että näillä on sitten mukava juhlia!

Kengissä tuli mukana tukirangat jotka auttavat säilyttämään kengän mallin säilytyksen aikana.

Koekipsuttelua terassilla.

On ne vaan aivan ihanat!

Kuvausta varten laitoin kengät paljaaseen jalkaan, koska en jaksanut alkaa kaivaa sukkahousuja kaapista, mutta kenkiä olisi hyvä käyttää aina edes jonkunlaisen sovitussukan kanssa. Ensinnäkin jalka asettuu kenkään sukan kanssa sulavammin, sukka ehkäisee hiertymien syntymistä, ja toimii myös ohuena kalvona jalan ja kengän välissä, estäen esimerkiksi hikeä ja pöpöjä pinttymästä kenkään. Ajan myötä jaloista irronnut lika ja hiki voi myös vaurioittaa kenkää, joten säännöllinen puhdistus myös sisäpinnoille kuuluu muutenkin kenkien hoitoprotokollaan. 

Nyt vaan kepein koroin kohti alttaria! <3

Koronakevät

Korona tuli ja heitti kaikki kuviot sekaisin. Jäin huhtikuussa lomautetuksi. Häävalmistelut tyssäsi kuin seinään. Miikakin sai tiedon lomautuksesta. Kouluhommat tehtiin etänä lukukauden loppuun. Kaikki suunnitellut reissut, tapahtumat ja ohjelmat peruuntui tai siirtyi. Sen verran meni tuossa muun elämän järjestämisessä ja asiaa sulatellessa, että koko blogi unohtui täysin. Olisihan tännekin voinut purkaa ajatuksia aiheesta, mutta tuntui että kaikki energia meni keväästä selviytymiseen. 

Lomautetuksi joutuminen oli odotettavissa, mutta silti inhottava isku. Sain suoraan 90 päivän lomautuslapun, kun hallitus ilmoitti ravintoloiden sulkemisesta. Ensimmäiset 1,5kk olin täysin lomautettuna. Sitten sain pyynnön S-marketista, että jos olisin halukas, voisin tehdä siellä ainakin kesäkuun ajan omien sopimustuntien mukaisesti kaupan alan hommia. Tartuin tarjoukseen välittömästi. PAMin rahoja sain odotella myös sen 1,5kk, mikä kuitenkin oli jopa kohtuullisen joutuisa käsittelyaika ansiosidonnaiselle tässä kriisissä. Nyt olen sitten muutaman viikon verran opetellut kassatädin hommia ja mättänyt makaronia ja pilttiä hyllyyn. :D Ihan mukavaa puuhaa sekin on, mutta kyllä oman duunin ääreen alkaa jo olla ikävä. Jatkosta en tiedä vieläkään, kuinka tässä käy ja milloin omat työt mahdollisesti jatkuu. Ison työnantajan etu on kuitenkin tämä, että on tarjota edes jotain korvaavaa työtä. 

Häiden järjestämisen suhteen meni aluksi kaikki into, kun jouduttiin niin pitkään olemaan epävarmuudessa että saadaanko juhlia edes järjestää. Nykyisen tiedon valossa, niin valtiollisen, juhlapaikan, kuin kirkonkin taholta, juhlat saadaan kuitenkin järjestettyä ja ilahduttavan moni vieraista on myös vastannut osallistuvansa juhlaamme. On siis ainakin jotain mitä odottaa kesän lopulla, vaikka muuten kaikki tapahtumat ja suunnitelmat onkin menneet uusiksi. Päätettiin, että oli paikalla sitten 10 tai 100 henkeä, vihille mennään 8.8.2020. Aluksi mietimme juhlan siirtämistä myöhemmäksi, mutta itseni tuntien, en usko että nauttisin päivästä samalla tavalla, tai edes olisi fiilistä enää järjestää "häitä" kun vihkiminen on tapahtunut jo aiemmin. Se tuntuisi enemmän sukujuhlalta tai vastaavalta. Joten olosuhteiden sanelemien ehtojen mukaan (tällä hetkellä tilanne näyttää jo paljon valoisammalta kuin kuukausi sitten) edetään tässäkin asiassa. 

Ollaan kuitenkin vältytty siltä pahimmalta; sairastumiselta. Lisäksi minun työttömyys jäi 3kk sijaan vain 1,5kk mittaiseksi, ja Miikan lomautus 2vk mittaiseksi. Lisäksi hän sai uuden työpaikan, joten joka pilvellä on se hopeareunuksensa. Talous on toistaiseksi turvattu, häät voidaan järjestää, rakkaat ja läheiset on myös pysyneet terveinä, ja kesä tulee koronasta huolimatta. Elämässä on siis kuitenkin kaikki ihan hyvin. <3

Tubulaariset rinnat

"Miksi minun rinnat on ihan erilaiset kuin muilla?"

"Miksi rinnat ei kasva, vaikka muu kroppa muuttuu?"

"Miksi minulla on näin isot nännit?"

"Miksi mitkään rintaliivit ei tunnu sopivilta?"

"Miksi tämä asia rassaa minua näin paljon?"

"Miksi et vain hyväksy itseäsi sellaisena kuin olet?" 

Kuulostaako tutulta? Niinpä.

Säästin parit vanhat liivit. Näiden koko oli A70.

"Tubulaarinen eli putkirinta, jossa rinta on muodoltaan putkimainen, usein roikkuva, rauhaskudosta on vähän ja nännipiha on laaja verrattuna muun rinnan kokoon." -Siluetti.fi (koko artikkelin löydät täältä)

Kirjoitan nyt suoraan kaikille tubulaarisista rinnoista kärsiville kanssasisarille. Tämä postaus on muhinut jo pitkään luonnoksena, mutta tuntui jotenkin todella vaikealta tuottaa tästä järkevää tekstiä, koska asia on todella henkilökohtainen ja tuburinnoista sekä sitä korjaavista ratkaisuista (=implanteista, in my case) voi saada ihan loputtoman suon puolesta ja vastaan-näkökulmia. Osa on ehkä jo diagnosoinut itsellään, tai saanut lääkärin diagnoosin rintojen kehityshäiriöstä jota kutsutaan tubulaarisuudeksi tai tuberooseiksi rinnoiksi.  Osa taas on siinä vaiheessa että miettii, miksi omat rinnat on niin erilaiset ja omituiset kaikkien muiden rintoihin verrattuna. Suipot, putkilomaiset rinnat, isot vaahtokarkkimaiset nännit, ikään kuin osa rinnan rakenteesta puuttuisi kokonaan? Jep, kuulostaa tubulaarisuudelta.

 Ite kärsin varhaisesta teini-iästä, heti siitä kun rinnat alkoivat kehittymään, pitkälle aikuisuuteen (28-vuotiaaksi) asti rintojeni omituisesta muodosta, koosta ja siitä kuinka epäsopusuhtaiseksi tunsin oloni niiden kanssa. Maltoin noin 20-vuotiaaksi asti odotella kärsivällisesti, josko ne siitä vielä muuttuisivat, kasvaisivat, kehittyisivät. Sen jälkeen alkoi usko mennä, ja rupesin enemmän tai vähemmän tosissani miettimään, mitä eri vaihtoehtoja asian korjaamiseksi voisi olla olemassa. Kyse ei ikinä ollut rintojen pienuudesta, vaikka nopeasti moni voisi niin luulla tässä megatissejä ihannoivassa yhteiskunnassa missä elämme. Kyse on rintojen puutteellisesta muodosta, rintakudoksen kehityshäiriöstä joka teki rinnoistani pienet, alaspäinroikkuvat "ketunnokat". Varustettuna kohtuuttoman isoilla nänneillä.

Omasta päätöksestäni hankkia implantit olenkin kirjoittanut aiemminkin, joten siihen en nyt tässä enää tuhlaa palstatilaa miksi ja miten ja milloin oman päätökseni toteutin. Julkaisuja voi selata aiheeseen liittyvillä tunnisteilla sivun reunasta löytyvästä valikosta. >>

Sen verran kuitenkin kertaan omaa tilannettani, että operaatiosta on kulunut nyt reilu vuosi. Olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen, erityisesti rintojen muotoon ja kokoon. Oloni on vihdoin naisellinen ja sopusuhtainen. Nännien suuruus on tasoittunut hyvin suhteessa rintojen kokoon. Tuntuma on oikeassa rinnassa hieman kiinteämpi ja "feikimpi" kuin vasemmassa, johtuen osittain siitä että oikealla puolella oli vähemmän rintakudosta joka häivyttäisi implantin tuntuvuutta. Vasenta rintaa taas ei todellakaan voi ulkonäön ja tuntuman perusteella heti arvata implantiksi, niin kehonmukainen ja pehmeä lopputulos saatiin sille puolelle. Kokoeroa rinnoissa ei juurikaan ole, mutta oikea puoli on jäänyt hieman korkeammalle ja vasen taas laskeutunut paremmin. Eron huomaa alasti jos oikein tissejä tuijottelee, mutta ei bikinit/liivit/vaatteet päällä ollenkaan. En tiedä voiko nämä tästä vielä muuttua - olen kuullut että implanteilla voi kestää parikin vuotta "asettua paikalleen". Olen kuitenkin nykyiselläänkin tyytyväinen rintoihini ja siihen, että uskalsin läpikäydä koko prosessin.

 Haluan vielä alleviivata, että pelkkä pienirintaisuus ei ole kehityshäiriö. Pienet rinnat voivat olla ihan yhtä ihanat ja seksikkäät kuin isotkin. Kyse on rintojen ja nännien poikkeavasta muodosta ja vaikka pienet rinnat voivat myös olla jollekin ongelma, itse olisin vaihtanut heti omani edes pieniin, normaaleihin rintoihin. Tubulaarisia rintoja ei vain valitettavasti saa muokattua treenillä, laihduttamalla / lihomalla (heh, testattu on), ei oikein millään muulla kuin kirurgisella toimenpiteellä. Tuburinnat voivat täyttää biologisen tarkoituksensa lasten ruokkimiseksi aivan yhtä hyvin kuin normaalit rinnat, mutta kun keskustelin lääkärini kanssa imettämisestä, hän totesi että tuburintojen kanssa myös imettäminen voi olla joskus vaikeampaa tai ei onnistu ollenkaan. Alusvaateostoksilla olen kysynyt monesti neuvoa, mikä malli sopisi parhaiten rinnoilleni. Alusvaatealan ammattilaisetkin ovat sanoneet minulle, että tubulaarisia rintoja on hankala mitoittaa mihinkään kuppikokoon. Itselleni ainoaksi vaihtoehdoksi jäi supertopatut bombshell-liivit, jotka korvasivat puuttuvaa rakennetta rinnan alaosasta. Usein nekin jäivät silti liivien kupin yläosasta tyhjäksi.

Tällainen 3cm bombshell-toppaus oli ainut vaihtoehto, jos halusin saada rintoihin mitään muotoa.

Moni voisi myös todeta että no, hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, bodypositive ja itsensä rakastaminen korjaa kaiken. Trust me, rakastan itseäni aivan erityisen paljon. Voisin sanoa jopa joskus itsekkyyteen asti. Juuri siksi päätin korjata itsessäni sen ainoan asian, jota en (tähänastisen ja silloisen) 15 naiseuden vuoden aikana oppinut itsessäni rakastamaan kovasta yrityksestä huolimatta. Miksi tämä olisi väärin? Joku ei tykkää olla blondi ja värjää hiukset tummaksi. Toinen inhoaa maidonvaaleaa ihoaan ja käyttää itseruskettavia. Kolmas käyttää sinisiä piilolinssejä peittääkseen omat ruskeat silmänsä. Neljäs tatuoi itsensä päästä varpaisiin. Kaikki tämä on kehonmuokkausta ja yksilön omien kauneusihanteiden tavoittelua. Nykyään omaa ulkonäköä voi muokata lähes loputtomiin, isoilla ja pienillä toimenpiteillä. Miksi rintoja ei saisi muokata, kun kaikkea muutakin muokataan? Rinnat tuntuvat aina herättävän hyvin kiivasta keskustelua. Mediassa rintojen pitää olla kauniit ja runsaat. Pienetkin on ok, jos olet muutenkin pieni, siro ja sporttinen. Liian isot on aina tyrkyt. Silikonit on huorille ja pornotähdille ja instatyrkyille seiskajulkkiksille. Jos nyt kuitenkin päätyy ottamaan silikonit, niiden pitää olla mahdollisimman huomaamattomat, luonnolliset, eikä niitä herran tähden saa esitellä missään (ellei se sitten kuulu siihen pornotähden/somejulkkiksen ammattiisi). Rintojen suurennuttaminen/ korjaaminen omalla rasvakudoksella tuntuu olevan jonkin verran "hyväksyttävämpää", mutta se on myös moninkertaisesti kalliimpi operaatio, joka vaatii useita rasvansiirtoja, eikä lopputulos ole taattu siltikään.

Vaikka aihe ei kosketa kovin monia, niitä jotka kipuilevat tuburintojensa kanssa, on kuitenkin olemassa ja vertaistuen ja saatavilla olevan tiedon määrä on ollut melko vähäinen ainakin aina viime vuosiin saakka. Eräs rohkea, ihana bloggaaja joka puhuu avoimesti rintojen tubulaarisuudesta ja sen korjaamisesta, on Iidan matkassa - blogin Iida. Kovin paljoa muita blogeja aiheesta en sitten suomenkielisiltä sivuilta oikeastaan olekaan löytänyt.  Alla muutamia linkkejä, joissa Iida on puhunut aiheesta  ja kertonut rohkeasti omaa tarinaansa. 

Iidan matkassa- blogi 

(https://www.lily.fi/blogit/iidan-matkassa/) -> Rinnat-valikosta löydät kaikki aihealueen tekstit.

Kirurgi, tee minusta normaali! 

(https://ylioppilaslehti.fi/2017/12/kirurgi-tee-minusta-normaali/)

 Yle Kioskin video Iidasta 

(https://www.facebook.com/ylekioski/videos/1655930774698368/)

 Toivottavasti myös nämä minun postaukset tuovat jollekin kaivattua tietoa ja vertaistukea asiasta. Jos omat rinnat askarruttavat, kannattaa myös aina kääntyä gynekologin tai muun terveysalan ammattilaisen puoleen. Myös seksuaaliterapia voi auttaa ratkaisemaan omiin rintoihin, kehonkuvaan ja seksuaalisuuteen liittyviä kipukohtia. Kävin Lempiterapian luennolla kuuntelemassa seksuaalisuudesta, nautinnosta ja kehosta, ja se avasi myös paljon uusia näkökulmia itselleni (muissa kuin rintoihin liittyvissä asioissa tosin).

"Minusta rinnat on kauniit, naisellinen ja seksuaalinen asia, joten miksi minulla ei saisi olla rintoja, kun on muillakin naisilla sellaiset? Mutta enää ei hävetä. Olen ottanut asian julkisesti esille, joten aijon jatkossakin asiasta puhua häpeilemättä. Häpeällistä on kommentoida asiaa, tietämättä mitään asiasta." -Iida Åfeldt

Häävalmistelujen etenemisestä

Olen seurannut muutamia hääblogeja sekä Facebookin häät2020- ryhmää nyt jonkin aikaa. Etenkin ryhmässä tuntuu että suurin osa morsiamista stressaa häistä aivan kohtuuttomasti, äksyilevät kun puoliso ei osallistu (vaikka valitettavan usein keskusteluissa käy ilmi morsiamen oma "ei se mitään osaa kuitenkaan" - asenne), ja tuntuu muutenkin että koko juhlan toteuttaminen on morsianten harteilla. Toki ilahduttavia poikkeuksiakin löytyy ja etenkin blogien puolella parit tuntuvat jakavan työmäärän aika sopuisasti. 

Meillä jako on mennyt niin että lähinnä minä ideoin, koska Miikalla ei ole mitään suuria visioita tai toiveita mitä hän ehdottomasti haluaisi toteuttaa (ja jos sellaisia on niin toteutetaan, toistaiseksi ei ole tullut mitään spessua ). Tarjoilen ideoista yleensä 2-3 omasta mielestäni parasta, joista Miika sitten valitsee sen mistä hän pitää eniten. Ja sitten keskustellaan oliko valinta se paras sellaisenaan vai muoaktaanko vielä jotain.  Esim. häätanssiksi / valssiksi ehdotin muutamia erityylisiä kappaleita, joista sitten yhteisellä päätöksellä päädyttiin nyt valitsemaamme kappaleeseen. Ja kyllä, se tulee olemaan perinteinen valssi, joskaan ei ehkä ihan perinteisin kappale. Joitain asioita olen automaattisesti hoitanut itse, toiset taas olen surutta sälyttänyt Miikan to do-listalle. On ollut kiva huomata että vaikka minä olen se aktiivisempi osapuoli, puolisokin on kiinnostunut ja haluaa tehdä osansa juhlien toteutumiseksi. Tietysti itselläni on  jo ammatinkin puolesta vahvempi tausta asioiden järjestelylle, ruokailujen ja juomatarjoilujen miettimisille yms, mikä ehkä vähän kaataa vastuuta enemmän minulle. En kuitenkaan koe, että olisin missään vaiheessa (ainakaan vielä tähän mennessä) kokenut häiden järjestämistä stressaavana tai ahdistavana. Meillä on asioita hoidettu pikkuhiljaa, silloin kun joku muistuu mieleen tai tulee ajankohtaiseksi. Seuraava - ja tärkein- päivämäärä on toukokuussa, jolloin voimme tehdä avioliiton esteiden tutkinnan. 

Kutsujen väsäämistä.

Mitä ollaan saatu jo hoidettua? 

-Kirkon varaus
-Juhlapaikan varaus

-Suunnittelupalaveri juhlapaikan kanssa

-Alustavat päätökset menusta

-Minun hääpuku + huntu

-Miikan pukuun takki, jonka ympärille muu kokonaisuus sitten rakentuu

-Kutsut (postitus ensi viikolla)

-Kampausajan varaus morsiamelle + kaasoille

-Valokuvaajan varaus

-Häämatkan varaus

-Lomatoiveiden esittäminen työpaikoille

-Alustava aikataulu / ohjelmarunko

-Minun sormus

 -Juhlasalin koristeluiden suunnittelu & hankinnat

-Pöytänumerot

Mitä pitää vielä hoitaa? 

-Miikan sormus

-Hääkengät (tai niiden sisäänajo)

-Papin + kanttorin varmistaminen + harjoitukset (seurakunnalta sanoivat että vasta keväämmällä kun on lomat päätetty)

- Vieraskirjan hankinta

- Pöytäkorttien ja ohjelman teettäminen / askartelu

-Ripsien ja kynsien laittoon ajanvaraus (meikin teen itse)

-Miikalle parturiin ajanvaraus

-Hääpuvun tarvittavat muokkaukset

- Avioliiton esteidentutkinta

-Mitä muuta? Kommentoi, jos olen unohtanut jotain olennaista!