torstai 10. syyskuuta 2020

Yhden uran loppu

 Olen työskennellyt ravintola-alalla likipitäen 10 vuotta, joista suurimman osan (opiskeluvuosia lukuunottamatta) olen viettänyt pubeissa ja yökerhoissa (työntekijänä, joskus ehkä mahdollisesti hieman myös asiakkaan roolissa).  Viimeiset 5 ½ vuotta samalla työnantajalla. Näihin vuosiin on mahtunut monenlaisia hämmentäviä, ikimuistoisia, joskus myös pelottavia tilanteita. Tämä ala on jatkuvasti liikkeessä, muutoksessa, se elää ihmisistä ja tapahtumista. Olen viihtynyt hyvin, vaikka ajoittain on myös ottanut päähän lähteä töihin silloin kun muut jäävät vapaalle juhlimaan - ja usein päätyvät minun työpaikalle sinne tiskin toiselle puolelle. Keväällä tuli täysi stoppi. Suomen hallitus kaatoi kokonaisen toimialan parissa viikossa. Siitä suosta on yritetty nousta kuka mitenkin. Itsekin kirjoitin aiemmin koronakevään tuomasta lomautuksesta ja sen vaikutuksista, ja yksi niistä vaikutuksista oli se, että uskoni tällä alalla työllistymiseen horjui aika pahasti. Tämän, ja useiden muidenkin tätä alaa koskevien seikkojen (yötyö, matala palkkataso, epäsäännölliset työajat, jatkuva tarve joustaa ja olla ns. hälytysvalmiudessa...)  vaikutuksesta päätin, että on aika alkaa miettiä seuraavia ura-askeleita jossain muualla kuin oluthanan jatkeena.

Olen ollut hiljaisessa työnhaussa jo lähes vuoden verran, mutta kevään myötä pistin kaikki verkot vesille. Päätös jättää ravintola-alan hommat kypsyi valmiiksi, ja aloin etsimään töitä muilta aloilta. Mutta minne voit hakea, kun koulutustasi myöten olet tähdännyt aina matkailu- ja ravintola-alan hommiin? Itselleni vastaukseksi muodostui YAMK-opintojen kautta henkilöstöala. HR- ja rekrytointitehtävät ovat aina kiinnostaneet minua, ja opintojen myötä olen myös päässyt perehtymään aiheeseen sopivan kurssitarjonnan ansiosta syvemmin. Alanvaihto tuntui samaan aikaan pelottavalta, mutta myös äärimmäisen innostavalta. Tuli takapakkeja ja pettymyksen hetkiä, mutta opin myös paljon työnhausta ja aikuisena uudelle alalle siirtymisestä. Miltä vuosi työnhakua sitten näytti? Listaan tähän alasta riippumatta joitain faktoja. Mukana on siis myös ravintola-alan tehtäviä joihin hain, vaikka lopullinen päätös hakeutua muihin hommiin vahvistui vasta nyt keväällä.

-Lähetin 14 työhakemusta

-Pääsin 4 haastatteluun, joista 3 oli ravintola-alan tehtäviä ja 1 henkilöstöalalta.

- 1 paikasta en saanut hakemukseeni minkäänlaista vastausta, KAIKISTA muista paikoista tuli vähintään viesti, jossa kiitettiin mielenkiinnosta. Hienoa,yritykset!  

-Seurasin työilmoituksia pääasiassa mol.fi ja LinkedInin kautta. 

-En hakeutunut työllisyyspalveluihin tai ohjaukseen, vaan suoritin työnhakua itsenäisesti. 

-Pääsin töihin! 

En oikein vieläkään osaa uskoa, että 10 vuotta ravintola-alaa on nyt tässä. Nyt vietän pienen "kesäloman", ja uudet työt aloitan syyskuun lopulla. Toisella alalla, päivätyössä. Luvassa on paljon uuden oppimista, mutta olen todella innoissani tästä mahdollisuudesta. Tästä on kehkeytynyt todellinen muutosten vuosi 2020. Uusi siviilisääty, uusi työpaikka, koronan tuoma "uusi normaali"... Mitähän on vielä tulossa? 

tiistai 11. elokuuta 2020

Hääpotretit Kolin kansallismaisemassa

 Meidän hääviikonloppu alkoi jo perjantaina 7.8. kun otimme potrettikuvat Kolilla mahtavan valokuuvaajamme Nestori Lönngrenin kanssa. Nestorin yritys Nestography vastasi siis hääkuvistamme koko viikonlopun ajan. Emme ole vielä saaneet kuvia nähtäväksi, mutta se mitä kamerasta näimme jo raakaversioita, niin tiedän että sieltä on tulossa aivan mielettömän upeita kuvia.

Perjantain aamupäivän minä vietin siis kampaajan penkissä, sillä aikaa kun muu hääväki alkoi saapumaan Joensuuhun, roudasi tavaroita juhlapaikallemme Break Sokos Hotel Kolille, ja  muutenkin hoiti juhlan järjestelyitä. Koska aikataulu hieman venyi, meikkasin autossa matkalla Kolille. Olin käynyt jo aiemmin viikolla laittamassa ripsienpidennykset ja kulmat kuntoon, joten kovin vahvaa ehostusta ei onneksi tarvittu. Saavuimme Kolille myöhään iltapäivällä,  ja lähdimme valokuvaamaan potrettikuvia Kolin huipuille. Olimme varmaan aikamoinen komitea kun kuljimme pukupussien, kameratarvikkeiden morsiuskimpun ynnä muiden tarpeiden kanssa pitkin kansallispuiston polkuja ja kallioita. Vastaantulijat toivottivat onnea ja osa taisi ottaa meistä kuvia omiin kotialbumeihinsakin... Mukana oli yksi kaaso vastaamassa meikki- ja vaatehuollosta, sekä bestman joka toimi valokuvaajan assistenttina. Tämä oli juuri sopiva porukka, enemmän väkeä olisi vain aiheuttanut itselleni hermojen kiristymistä ja stressiä. Kyllähän se appiukko kyseli pääsisikö hänkin valokuvaharrastajana mukaan kuvaamaan mutta en missään nimessä halunnut sinne ylimääräisiä ihmisiä pyörimään ja räpsimään ja kommentoimaan, koska muutenkin oli jo siinä vaiheessa stressilevelit ihan huipussaan. 

Jännitin kuvauksia tosiaan ihan hirveästi, koska useimmiten muiden minusta ottamat kuvat ovat jokseenkin epäonnistuneita. En osaa poseerata, kaksoisleuka näkyy joka kuvakulmassa ja muutenkin tuntuu että ihmiset onnistuu aina tallentamaan ne typerimmät ilmeet minusta. Tässä kuvaussessiossa ei tuntunut siltä ollenkaan! Valokuvaajamme osasi ohjata liikkeitämme hyvinkin tarkasti, antoi tarkkoja ohjeita mikä asento toimii ja mikä ei. Kuvausten edetessä myös jännitys alkoi haihtua ja pystyi jopa nauttimaan niistä pienistä yhteisistä hetkistä kameran edessä. Kuvasimme aluksi Ukko-Kolin huipulla, josta aukeaa järvimaisema Pielisen ylle. Tämän jälkeen siirryimme Akka-Kolin puolelle kuvaamaan upeisiin vaaramaisemiin. Näiden välillä pysähdyimme valokuvaajan pyynnöstä ottamaan erään polun varrelta kuvia, kun auringonvalo siivilöityi niin kauniisti puiden oksien lomasta. Kuvissa oli todella satumetsämäinen fiilis ja bestmanimme, joka on suuri Kotiteollisuus-fani (kuten mekin) sanoi että kuva on suoraan kuin Satu Peikoista-laulusta. Ihanasti sanottu!

Satu peikoista


Ihan ongelmitta ei tästäkään reissusta selvitty; sulhasen kukkavieheestä irtosi kiinniysmagneetti heti alkuunsa, joten sitä ei nyt meidän potrettikuvissa sitten näy. Hääpäivän juhliin sain sen fiksattua että saatiin se kirkkoon ja juhlaan kuitenkin asuun mukaan. Kuvauksiin upposi aikaa reilusti yli 3 tuntia, jonka lisäksi vielä matkat Joensuusta Kolille ja takaisin, joten oli todellakin oikea ratkaisu kuvata potretit jo ennen varsinaista hääpäivää, vaikka siitä vähän ylimääräistä kulkemista ja vaivaa tulikin. Halusin tällä ratkaisulla välttää sen kiireen ja stressin, että hääpäivänä vieraiden odottaessa pitäisi äkkiä saada hyvät kuvat otettua. Ilta oli kaunis, ja vaikka emme ehtineet jäädä odottamaan ihan parhaimpia auringonlaskukuvia, kuvissamme on jo alkuillan pehmeää, kultaista valoa, ja kirkkaan kesäpäivän kuvia uljaista Kolin maisemista. Vaikka nämä potrettikuvat vaativat vähän enemmän vaivannäköä niin ajallisesti, rahallisesti kuin viitsimisen ja panostamisenkin osalta, olen ehdottomasti sitä mieltä että se oli kaiken vaivan arvoista. En malta odottaa, että näemme millaisia otoksia Nestori meistä sai napattua!

 

torstai 25. kesäkuuta 2020

Hääkengät

Häiden to do-lista on lyhentynyt jo huomattavasti. Kirkon kanssa on sovittu käytännön seikoista ja hääharjoitusten ajankohdasta, vieraslistakin on ilahduttavasti ruvennut täyttymään nimistä, koronasta huolimatta. Suurinta ongelmaa minulle on tuottanut hääpäivän pukeutuminen. Mekolle ei ole vielä(kään) ehditty tehdä mitään, mutta nyt tulevana viikonloppuna on tarkoitus lähteä puvun kanssa anoppilaan laitettavaksi. Toivottavasti saadaan mahdollisimman paljon tarpeellisia muokkauksia tehtyä viikonlopun aikana. Myös kengät ovat aiheuttaneet minulle päänvaivaa. Ostin yhdet valkeat, maltillisen matalat ja tavallisen tylsät kengät, mutta silti en päässyt irti ajatuksesta, että omissa häissäni saisin kulkea unelmakengissäni alttarille. 

Itseni tuntien, eihän siinä loppujen lopuksi auttanut muu kuin toteuttaa tämä unelma. Kyseessä olevat kengät ovat Minna Parikan punaiset Jodiet. Aluksi meinasin hyödyntää verkkokauppaa, mutta kenkien mitoitus arvelutti niin paljon, että päätin loppujen lopuksi suunnata Helsinkiin varta vasten kenkiä sovittamaan. On kai sitä hullumpiakin asioita tehty kuin matkustettu vajaa 900km yksien kenkien takia? 

Kun liikkeen näyteikkunakin on näin ihana, mitä odottaakaan sisällä!
Olen kerran aiemmin sovittanut Minna Parikoita, ja tuolloin edes koon 40 kenkä ei meinannut mahtua jalkaani. Oma kokoni on korkokengissä yleensä noin 38-39. Olin myös lukenut netistä ja kuullut muilta Parikka-faneilta, että kenkien mitoitus on todellakin melko pieni, etenkin korkokengissä. 

Liikkeessä palvelu oli erinomaista, ja sain rauhassa sovitella eri kokoja ja malleja. Myyjä sanoikin, että aiemmin mitoitus oli vielä pienempi, nyt sitä on hieman suurennettu. Mielestäni ihan fiksu veto, kyllä suomalaiselta suunnittelijalta pitää löytyä suomalaiseen jalkaan sopivat koot, vaikka kansainvälisillä markkinoilla menestytäänkin. 38-41 koot tuntuvat menevän näissä kengissä aina ensimmäisenä, kumma juttu.... Vaikka pienet ja sirot jalat näyttävät ihanilta mainoskuvissa, totuus kuluttajien kokohaarukasta taitaa valitettavasti olla hieman muuta. No, takaisin sovitukseen! 

Arvoin hieman Raquel ja Jodie-mallien välillä. Raquelissa on hieman terävämpi ja korkeampi korko, ja siinä ei ole piilokorokepohjaa. Jodiet olivat kuitenkin mukavammat jalkaan, ja ne on alunperinkin olleet ne The Kengät joihin olen Parikan tuotannosta ihastunut. Oli siis aika nopeasti selvää, mitkä kengät minulle lähti liikkeestä mukaan. 

En ole ikinä aiemmin ostanut aitoja designer-kenkiä, vaikka olen aina rakastanut etenkin korkokenkiä. Hullua! Siksi näiden ostaminen oli lähestulkoon pyhä toimitus. Jos ei edes omiin häihinsä, niin milloin sitten?  

Kengät pakattiin kauniisti, ja pakkauksen mukana tuli vielä erillinen säilytyspussi kengille, hoito-ohjeet, sekä söpöjä tarroja kivana yllätyksenä. 

Jopa kuitti tulostettiin vaaleanpunaiselle paperille.

Siinä ne nyt on!
Koko 39 on minulle näistä kengistä hyvin istuva, sopivan napakka. Koko 40 oli jo sen verran iso, että kantapää jäi lonksumaan eikä sitä olisi ihan pelkillä pohjallisilla korjattu. Minulla oli omat sovitussukat mukana, mutta liikkeestä olisi myös tarvittaessa saanut sukkia. Hieman pelkäsin, miten kengät istuvat päivän kävelyn ja helleturvotuksen jälkeenkin vielä, mutta kyllä ne ainakin jalkaan mahtuivat! Täytyy kyllä hääpäiväksi pitää huolta myös jalkojen kunnosta, kauheaa turvotusta ei näissä kengissä kuitenkaan siedetä. Nyt onkin sitten reilu kuukausi aikaa ajaa kengät sisään, että näillä on sitten mukava juhlia!

Kengissä tuli mukana tukirangat jotka auttavat säilyttämään kengän mallin säilytyksen aikana.

Koekipsuttelua terassilla.

On ne vaan aivan ihanat!
Kuvausta varten laitoin kengät paljaaseen jalkaan, koska en jaksanut alkaa kaivaa sukkahousuja kaapista, mutta kenkiä olisi hyvä käyttää aina edes jonkunlaisen sovitussukan kanssa. Ensinnäkin jalka asettuu kenkään sukan kanssa sulavammin, sukka ehkäisee hiertymien syntymistä, ja toimii myös ohuena kalvona jalan ja kengän välissä, estäen esimerkiksi hikeä ja pöpöjä pinttymästä kenkään. Ajan myötä jaloista irronnut lika ja hiki voi myös vaurioittaa kenkää, joten säännöllinen puhdistus myös sisäpinnoille kuuluu muutenkin kenkien hoitoprotokollaan. 

Nyt vaan kepein koroin kohti alttaria! <3