tiistai 18. marraskuuta 2014

Napapiirin valloitus

En ole ikinä käynyt Kemiä pohjoisemmassa. Paitsi nyt, tänä syksynä päätin hyödyntää VR:n kympin tarjouksen. Kuopio-Rovaniemi-Kuopio 20e. Eipä paha! Joensuu-Kuopio välillekin löysin 5e nettitarjouksen. Opiskelijabudjetilla reissatessa oppii aika tarjoushaukaksi.
Viikon majoitus hoituu työharjoittelussa täällä olevan kaverin nurkissa, joten sekin hoituu ruokakulujen hinnalla :)

Poroajelut ja huskysafarit jää ihan auttamatta pois tästä matkabudjetista, mutta huomiseksi suunnittelin kiertäväni Ounasvaaran näköalatornin maisemat, ja tänään hyppäsin bussiin ja kävin varmistamassa Napapiirillä että Joulupukilla on homma hanskassa ja mun joululahjatoivelista tallessa. Hyvin täällä on kyllä brändätty, tuotteistettu ja markkinoitu koko joulu ja Lappi. Kun kysyin että eikö paikkakuntalaiset itse väsy tähän ainaiseen jouluhulinaan, sain tällaisen vastauksen:

""Siihen tottuu eikä itseasias ennää ees aattele koko joulua. Sit ku turistit tullee kyselee että miksen ajele poroilla ja koska ne revontulet laitetaan pääle ni tajuaa että on tämäki kaupunki."

Alla kuvapläjäys (kännykkälaatua valitettavasti) tästä päivästä.













"Jää"silta
Joulupukin virallisesta postikonttuurista lähettelin muutamat kortit menemään, ja opin vähän tietoa siitä, kuinka suosittu kirjekaveri Pukki oikein onkaan:

Lasten Pukille lähettämien kirjeiden kuoria (itse kirjeethän on postitonttujen arkistoissa mapitettuina..) voi ostaa, ja samalla tukea Unicefin toimintaa. Osassa kirjeistä on postinumeroita myöten kaikki tiedot, toisissa luki vain "Santa - North Pole" ja kaikki ne on löytäneet tiensä tänne Napapiirille! Eri kielillä, useissa tosin myös selvää suomea, vaikka lähetys olisi tullut Taiwanista saakka.


Selvää Suomen kieltä, vaikka kirjeitä on Brasiliasta ja Taiwanista saakka! 


I am a dog    I want a dog. :D
Brianilla olikin vähän eri toive sitten.


Lopuksi Rovaniemen iltavalaistusta




Jätkänkynttilä

tiistai 11. marraskuuta 2014

Miksei se suju?

Huhhuijaa. Ainahan se on mielessä. Ai niin mikä?

Seksi

Laihdutus.

Nyt kun katson kesää taaksepäin, niin enpä juuri muuta parien festarien lisäksi tehnyt kuin söin rahkaa ja salaattia ja kävin salilla (n. 4 kertaa viikossa.) Se kuulostaa kovinkin paljolta ja coolilta, mutta minun salitreenini vaihtelevat hyvin paljon. Ja jeesus että sekin kävi tylsäksi.   Alkusyksystä pidin taukoa 1,5kk ja nyt aloittelen parhaillaan taas salikuvioita. Ei paljoa näy noilla keskustan trendisaleilla verkkareita ja vanhoja t-paitoja! On kyllä edustettuna Nikeä, Adidasta, Davidia sun muita. Salikortti 40e/kk, salivaatteet 150e/vko. Onneksi en tunne sieltä ketään, niin voin rauhassa jumppailla ihan noilla H&M:n trikoilla :D

Alimmillaan paino oli kesällä 70,5kg.
Nyt se on pyörinyt itsepäisesti siinä 72,73 kieppeillä. En vaan näköjään kykene saamaan sitä seitsemänkympin rajapyykkiä rikki, mistä olen likimain vuoden päivät haaveillut. Onneksi ei nyt tämän suurempia takapakkeja ole tullut, mutta silti. Jokainen lisäkilo vituttaa. Ja Juuu, onhan se tavara muuttunut löysästä massasta kiinteämmäksi kuntoilun myötä, mutta on tuota pehmoista pullataikinaa tuossa vielä sen verran että jotain tekisi mieli asialle tehdä. Ja koska itku ei auta, täytyy varmaan ruveta taas kyykkäämään.

Siihenkin tuli pieni mutka matkaan. Mikä kumma siinä on, että viikko siitä kun olet ottanut salikortin, sairastut. Angiina ja 10pv antibioottikuuri. Ei tässä nyt uskalla taas sitten kun on peloteltu sydänlihastulehduksilla sun muilla.

Keppiä vai porkkanaa? Mikä se porkkana olisi?
Sitten kun saan painon 70 alle niin...

Oikeasti, C'moon!! Siihen ei ole kuin pari hassua kiloa. Kuin vaikeeta se nyt voi olla?? (Aivan sitten niin helevetin vaikeeta näköjään)

Mutta..
Sitten kun pääsen 65 kg tavoitteeseen niin...
(tähän sais nyt ehdottaa jotain hienoa)

On tässä projektissa vaan se hieno puoli et AINA VOI ALOITTAA ALUSTA. Tai suurin piirtein siitä mihin viimeksi jäätiin.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Opinnot, edistyminen ja Mitä Sitten?

Jos katsotaan opintopisteiden perusteella, valmistumiseni matkailun amk-tutkinnosta on likellä. 198/210 op kasassa. Oikeastaan ainut puuttuva palanen on opinnäytetyö. No niin, sepä se. Viimeinen koetinkivi, johon kaikki tuntuu kosahtavan. Toimeksiantaja on, aihe on, rohkeus aloittaa puuttuu. Pohdin, miksi tämä viimeinen urakka on muodostunut sellaiseksi möröksi minulle. Enkö usko omiin kykyihini? Pelkäänkö jääväni työni kanssa yksin, vailla ohjaajaa ja neuvoja kuinka edetä? Vai pelkäänkö sitä, että mitä tapahtuu koulun jälkeen? Sittenhän pitäisi olla ikään kuin aikuinen, työpaikka tai vähintään pätevä toimintasuunnitelma valmiina.  Minulla ei ole, ja olen potenut aiheesta stressiä ja kärsinyt unettomista öistä tämän asian johdosta.

Onneksi, kiitos ja ylistys, törmäsin Eeva Kolun blogitekstiin.

"Poliitikot eivät tykkää yhtään, että sanon näin, mutta olen joka päivä kiitollinen siitä, että en mennyt suoraan lukiosta jatko-opiskelemaan."

"Yhtenä päivänä tajusin, että itse asiassa tutkinto ei ollut minulle tärkeä arvo ja olin roikkunut yliopistolla vastahakoisesti vuosia vain siksi, että olin koko elämäni kuullut sitä kuinka tutkinto on hyvä olla "kaiken varalta". Se päivä kun älysin tämän ja uskalsin jättää epämieluisat opinnot kesken oli yksi elämäni tähtihetkistä. Se oli nimittäin ensimmäinen maistiaiseni siitä, miten hyvältä elämä voi tuntua, jos sitä elää omaa eikä muiden totuutta seuraamalla."

"En ole ollenkaan huolissani pärjäämisestäni, vaikka alalla on vaikeaa, eikä minulla ole edes sitä tutkintoa. Jos ala kaatuu, vaihdan alaa. Jos unelmani toteutuminen on tutkinnosta kiinni, opiskelen tutkinnon."

"Iso osa yliopisto-opiskelusta perustuu opintopisteiden jahtaamiseen eikä oikeasti oppimiseen - ihmiset räpläävät luennoilla puhelimia ja pänttäävät paniikissa ulkoa tenttikirjoja, jotta pääsisivät läpi, ettei Kela vaadi opintotukia takaisin. Ketä tällainen hyödyttää?"

(Koko blogipostauksen voit lukea tästä)

Huh, kiitos näistä sanoista! Pidin itsekin lukion jälkeen välivuoden, otin uutta suuntimaa kompassiini ja tein töitä hanttihommissa. Se antoi hieman osviittaa siihen, mitä ehkä haluaisin tehdä, ja myös siihen, mitä hommia en ainakaan aio tehdä. Olen myös oivaltanut, että tämä tutkinto ei ole minulle ammatillisesti välttämätön. Baari- ja matkailuala, jotka minua tässä koulutuksessa eniten kiinnostavat, ovat nimenomaan aloja, joissa edetään työkokemuksen, ei paperissa lukevan tutkinnon perusteella. Olen kuluneiden viiden (!!) vuoden aikana luonut kontakteja, joista toivottavasti hyödyn tulevaisuudessa. Olen koulutusohjelman ansiosta päässyt reissaamaan erilaisissa maissa, kolmessa eri maanosassa. Valmistumiseni on venynyt, osittain ulkomaanjaksojen, osittain omien ratkaisujen, pelkojen ja lukkojen takia. Vaikka en ole varma tämän tutkinnon lopullisesta hyödyllisyydestä omassa työllistymisessäni, en toki ole jättämässä touhua tässä vaiheessa, maaliviivojen jo häämöttäessä, kesken. Kyllä tämä nyt loppuun asti viedään. Mutta myönnän, että kyllä se on syönyt motivaatiota, kun matkan varrella on tajunnut ettei tämä ehkä olekaan se mitä haluan tehdä, ja monta vuotta olen hukannut tähän kouluun. Enkä vieläkään tiedä, mitä sitten haluan tehdä.

Ihailen (ja hitusen kadehdin) ihmisiä, jotka alusta pitäen tietävät mitä haluavat tehdä, ja löytävät oman alansa. Siskoni hoitoalalla, kaverini medianomina ovat loistavia esimerkkejä näistä. He ovat niin ilmettyjä työssään, aidosti innostuneita ja aktiivisia alallaan. Ihailen myös ihmisiä, jotka heittäytyvät täynnä intoa uusiin tehtäviin, vaikka eivät aivan tietäisi, mihin se johtaa, tai onko se sitä "omaa alaa". Heitä ajaa eteenpäin innovaatiot, tarve tehdä ja usko onnistumisesta.

Joku sanoisi, että "No, olet vasta 24-vuotias."
Minä sanon että olen jo 24-vuotias, enkä edelleenkään tiedä mitä haluan. Haluan olla vahva, ennakkoluuloton, tehdä työlläni jotain hyödyllistä ja avartavaa, elämyksellistä ja ainutkertaista. Miten toteutan sen? Mitä se sellainen on? Jaa-a... Voisinpa vaikka ottaa Madventuresin Maailmanselityksen käteen ja hakea sieltä inspiraatiota.