Hyvästit lempiherkulle

Ben & Jerry's Cookie Dough on ehkä kautta aikojen paras herkku. Se on ollut minulla aurinkoisina kesäpäivinä laiturinnokassa mukana, se on lohtuherkku silloin kun maailma käy liian lujaa päälle, se toimii talvisinkin, vaikka muuten jäätelönkulutukseni on talvella aika nollissa.

Paksua vaniljajäätelöä, suklaahippuja ja keksitaikinakönttejä. Ah!

Tästä herkusta on kuitenkin mennyt hohto. Olen viime kerrat ihan tietoisesti tarkkaillut kehoni reaktioita näihin jädehetkiin. Ihan sama imaiseeko koko purkin kertaheitolla vai ottaako maltillisesti desin tai kaksi kippoon (vaikka ainoa oikea tapahan on syödä suoraan purkista), mahassa rupeaa käymään kauhea pulputus. Vatsa turpoaa ja olo on pinkeä. Seuraa ilmavaivoja jotka ei todellakaan ole ödouriltaan kovin imartelevia :D Pierujäätelöä myivät, perkele! Suomalaisista jätskeistä ei tule moisia reaktioita. Joku saattaisi saivarrella sen raa'an keksitaikinan nimeen, mutta hei, pipari- ja kakkutaikinasta ei seuraa moista. Testattu tämäkin. Ehkä pitkällä prosessoinnilla ja yhtä pitkällä ainesosalistalla on osuutta asiaan?

Joten, epämukavan olon, -puhumattakaan koko purkillisen sisältämien 1150 kilokalorin- on nyt aika jäädä historiaan. Ei tämä nyt mikään ikuinen B&J vastainen manifesti todennäköisesti ole, mutta kun oivalsin että jäätelö tekee noin tukalan olon niin yhtäkkiä ei tehnyt mieli ottaa enää lusikallistakaan. Löytyykö mui(l)ta lempiherkkuja jotka ovat syystä tai toisesta jääneet historiaan?

Vähän erilainen työpäivä

Osallistuin työpaikan tarjoamaan SPR:n Turvapassikoulutukseen. Olen aikoinaan käynyt EA1 - kurssin mutta kortti ei ole enää voimassa ja taidotkin kaipasivat kyllä vähän freesaamista. 

Vaikka minuakin jännitti osallistua kurssille - miten sitä nyt sitten kehtaa siinä jotain nukkea elvytellä- niin moni osallistuja oli vielä minuakin epävarmempi. Kun oli käytännönharjoitusten aika, pienryhmässäni yllättäen minä olin se jolta muut ryhmäläiset kysyivät että mitenkäs se menikään ja tee sä eka kun osasit niin tomerasti äskenkin. 

Koulutuspäivään sisältyi luento uhkaavista ja vaarallisista tilanteista, hätäensiavun ja elvytyksen perusteet, paloturvallisuusosio sekä alkusammutusharjoitus. Uutta asiaa minulle oli yleisökäyttöisen defibrillaattorin käytön opettelu sekä sammutusharjoitukset. Etenkin defin käytön kynnys on varmasti nyt huomattavasti matalampi kun sai kokeilla ja tutustua laitteeseen että kuinka se pelittää. 

30 painallusta, 2 puhallusta. Muista avata hengitystiet.

Defibrillaattorin ohjeita oli helppo seurata

Ja vaikka koulutus oli ensisijaisesti suunniteltu työturvallisuuden näkökulmasta, tuli hieman syyllinen olo siitä kuinka retuperällä kotona turvallisuusseikat ovat. Työpaikalla kaiken pitää olla lakisääteisesti ja tarkastajien varalta kunnossa. Kotona kuka sitä valvoo ellet sinä itse? Päivän päätteeksi tulikin suunnattua ensimmäiseksi kauppaan ja hankittua keittiöön sammutuspeite sekä ensiapulaukku. Minulla on autossa ja retkirepussa EA-laukut, mutta kotioloissa hyvä jos löytyy laastaria. Nyt on sekin puute korjattu. 

Villiintynyt grilli - mitä teet?

Peitellään liekit piiloon sammutuspeitteellä..

..tai tukahdutetaan sammuttimella.

Tärkeimmät asiat mitä päivästä jäi mieleen:

1. Lähin auttava käsi on kiinni omassa olkapäässä. 

2. Uskalla toimia.

3. Älä vähättele läheltä piti - tilanteita. 

Huomasin itsekin syyllistyneeni monen tilanteen vähättelyyn. Tilanne josta minun olisi pitänyt tehdä poliisille ilmoitus ohitettiin sillä että no, eihän tässä käynyt kuinkaan eikä mitään mennyt rikki... Eipä niin, mutta en tehnyt siitä ilmoitusta - ja jos tässä byrokratian luvatussa maassa et jotain asiaa kirjallisesti ilmoita, ei sitä silloin ole tapahtunutkaan. 

Päivän myötä muotoutui myös sellainen päätös että käyn EA1 kurssin uudestaan sekä jos sopivassa välissä tulee tilaisuus, aion käydä myös järjestyksenvalvoja-kurssin. 

Antoisa päivä ja hyvä muistutus turvallisuustaitojen tärkeydestä - osaisitko sinä toimia hätätilanteessa? Tämän päivän jälkeen väitän että ainakin kynnys toimia on nyt minulla huomattavasti matalampi. 

Hymynaama ja kaikki kurssin suorittaneelle :)

Kyykkyhaaste selvitetty!

VIHDOIN. Tuntui ettei ne lopu ikinä. Viimeiset kyykyt tein nurinkurisessa järjestyksessä koska jotenkin ne viimeiset kymmenen lisäykset tuntui kysyvän niin paljon kanttia. 250-240-230 tuntui jotenkin helpommalta suorittaa, kun seuraavalla kerralla ei tarviinut enää niin paljon tehdä. Itsensä huijaamista, mutta jos se toimii ja määrät tulee tehtyä niin why not. :D 

Kaikki tehty!

Kyllä nyt on voimaa reisissä ja muotoa pyllyssä kuukauden kyykkäilyn jälkeen...! No tuota. Olisi varmaan pitänyt älytä ottaa jonkinlaista kuva / mittanauhamateriaalia projektin dokumentointiin mutta en kyllä voi sanoa että huomaisin itse suurta muutosta. Reisissä hyllyy edelleen. Ensimmäiset 150  kyykkyä menee nyt kyllä paaaljon helpommin kuin haasteen alussa, vasta sen jälkeen rupeaa tökkimään. Mutta kokonaisuudessaan, enemmän se kysyi sisua ja henkistä kanttia jatkaa haasteen loppuun kuin varsinaisesti lihaksia. 

Paino on keikkunut 84 kieppeillä, ensi viikkoon mennessä olisi toive saada hivutettua se 83 puolelle. Siitä enää kilo, niin sitten on kymmenen kiloa enää jäljellä tavoitekuvaan. Ai vattu... :DD 

Nyt pidän ehkä viikon breikin, lenkkeilen jos on nättejä kelejä ja keskityn ensisijaisesti kunnolliseen syömiseen ja sillä aikaa voisin etsiä uuden haasteen ettei käy päivät pitkiksi. Missä haastaisin itseni seuraavat 30 päivää? Vatsat? Se pahin, mitä pelkään ja inhoan (tästäkin ajattelumallista voi kuulemma opetella eroon..) eniten - punnerrukset? Ideoita otetaan vastaan! :)

Ei anneta maanantain masentaa!

Ei, vaikka vaakakin näyttää kohonneita lukemia viikonlopun jäljiltä (pysynyt tasan 85kg kuitenkin, huh! Sit olisin ollu yks perkeleellinen kyy otassa jos olis yli tuon jo kertaalleen saavutetun ekan merkkipaalun mennyt lukemat) ja työpäivistä starttaamassa 5/7. Voiton puolella ollaan kuitenkin jo! 

Kun vapaat alkaa, vien lenkkarit ulkoilemaan. Eilen ne oli jo koekävelyllä töissä, ja 7h (työkengissä vietetyn) työpäivän jälkeenkin ne suorastaan sujahti turvonneisiin jalkoihin eikä painaneet tai hiertäneet mistään kohtaa. 

Oikeasti syy tähänkin postaukseen on velvollisuuksien välttely. Nyt on oikein hyvä hetki kirjoittaa puuta heinää blogiin, kun pitäisi tehdä kyykkyhaasteen 230 kyykkyä. Nooooouuuuuu..... 

Aloitin siis jonkun netistä bongatun 30 päivän kyykkyhaasteen. Reidet kipeytyi jo 60 ensimmäisen kohdalla, mietin että hallelujaa mitähän tästä tulee.. Sen jälkeen kiputiloja ei ole juurikaan ollut, lievää jumitusta vain ajoittain. 180 kohdalla meinasin luovuttaa, tuntui puisevalta ja helvetin vaikealta ja turhalta. Pidin siinä noin viikon tauon ja päätin kuitenkin jatkaa haasteen loppuun. Nyt on 3 päivää + 1 lepopäivä jäljellä. 230, lepo, 240, 250. Ja uskomatonta, kun katsoo kuinka sitä on koko kuukauden jaksanut pyllistellä niin nyt viimeiset kerrat tuntuu ihan ylivoimaisen vaikeilta. HÖH!! Perse lattiaan, bitch! Olen tehnyt kyykyt siis ihan perinteisellä tavalla ja ilman painoja. Kunhan saan tämän suoritettua niin mietin että haastaisinko itseni jonkinlaiseen muuhun (vatsalihas / lankutus / kahvakuula??)haasteeseen seuraavan kuukauden ajaksi. Pysyypähän edes jonkinlainen pieni tekeminen ja itsensä haastaminen. Suurin syy tähän haasteeseen mukaan lähtemiseen on kuitenkin se, että olen sellainen 70% suorittaja yleensä. En vedä täysillä maaliin asti, vaan aloitan suurella innolla ja jossain vaiheessa hommat jää kesken. Tämä on ehkä ollut enemmän henkinen haaste että en jätä tätä kesken, vaikka on tehnyt mieli ja vaikka piti pitää pieni tauko (eli ottaa takapakkia) niin silti jatkan. Loppuun. Asti.

Tämä on sen 72kg motivaatiokuvan kaverina meidän jääkaapin ovessa

Väriä lenkkipoluille!

Nyt minä sen sitten tein. Ostin lenkkarit! Kivan väriset. Motivoivat liikkumaan kun ovat niin kirkkaat ja kivat. Aplodeja ja fanfaareja odottelen sitten kunhan pääsen viemään tossut ihan sinne lenkkipolulle saakka :D

Tässä herutuskuva ensi alkuun:

Salomon XR Mission

Meinasin jo ahdistua ja ottaa hirveän stressin tästä koko kenkien osto-operaatiosta, koska tuntuu että nykyään et voi enää vain mennä kauppaan ja ostaa lenkkareita. Täytyy tietää mihin käyttöön ne tulee. Juoksuun? Kävelyyn? Pururadalle vai asfaltille? Millainen se oma jalka on mihin sitä kenkää etsitään, pitääkö olla tukia ja muotoiluja ja ties mitä muuta?

Noh. Ratkaisin asian niin että sisarellani on Salomonin lenkkarit joita olen ajoittain lainannut ja ne on tuntuneet hyviltä omaankin jalkaan. Ja nuo sattuivat olemaan poistoerä-alennuksessa, mikä vaikutti huomattavasti hetinyt-ostopäätökseen :D

Ne tuntuvat hyvältä jalkaan, mutta illalla rupesin stressaamaan että otinko sittenkin liian pienen koon - niissä on kyllä hieman tilaa liikkua, mutta pienten kenkien kirous on seurannut minua aina lenkkariostoksilla. Kaupassa ja kotona kengät ovat ok, mutta siinä vaiheessa kun testaat niitä ensimmäistä kertaa ulkona - jolloin myös palautus- ja vaihtomahdollisuudet putoavat nolliin - niin kengät ovatkin pienen tuntuiset.

Katsotaan kuin tässä käy. Pääasia että kaapista löytyy nyt ulkoilukengät. Himolenkkeilijä en kuitenkaan ole ikinä ollut, niin sinänsä en vaadi kengän ominaisuuksilta paljoa. Edelliset Niket kestivät noin viisi vuotta, kertonee jotain lenkkeilyahkeruudesta..

Kansa, joka on koukussa pikaruokaan

burgeria! mättöä! halvalla! osta! syö!

Onko se suoranaisesti ihme?? Nämä kaikki kupongit on tulleet meille tämän vuoden puolella. Kaikki hesen kupongit on voimassa vuoden loppuun, subin tämän kuun loppuun. Ja tietysti, 2 satsia / kuponki. Joo, onhan siellä se kanasalaattikin vaihtoehtona... Jotenkin rupesi puistattamaan kun näin tuon kuponkipinkan, kuinka paljon ihmisille tuputetaan ja myydään kaikkea sitä mitä kuitenkin samaan aikaan toitotetaan että pitää välttää. Ei ihme että ihminen sortuu ja potee huonoa omatuntoa ja koukuttuu halpoihin pikaruokiin ja kierre on valmis.. Onhan ne hyviä herkkuja. Mutta vain herkkuja. Muistan, kun lapsuuden pikkukaupungissamme ei ollut yhtäkään pikaruokapaikkaa, ja silloin kerran tai kaksi vuodessa kun päästiin Isoon Cityyn (Jyväskylään... :D) niin saatiin harvinaista herkuttelumuonaa - mäkkärin burgerit. Jotka itse tilasin "lasten ateria, ei suolakurkkua mutta ketsuppia pitää olla". Nykyään se ei ole enää harvinaista herkuttelua, vaan enemmänkin en jaksanut miettiä syömisiäni joten tulin heselle (ja poden jo tilatessa huonoa omatuntoa) - aterioita.

PS. Jaksamisista puheen ollen, en jaksanut olla töissä syömättä, mutta kiusallanikin laskin syömisieni kalorit. Kanafile 150g, kourallinen salaattia ja punasipulia, dippiä (se pahin kaikista), keskimäärin 350-400kcal koko höskä. Sallittakoon. Dipistä kun pystyisin vielä luopumaan, mutta kun meidän BBQ-majo on niiiiiin hyvää.. :D (Sietää ollakin, 100g / 710kcal AUTS. Mutta oma kipponi painoi arviolta  30g eli reilu 218kcal. mutta vattulainen, miten turhia kaloreita!) Heikko on ihmismieli

PPS. Bloggerin mobiilisovellus on ahterista, en saa sen kautta päivitettyä. Ja hukkaa kaikki kuvat.

Ensimmäinen raksi ruutuun!

Hyppäsin aamuvaa'alle ja piti ihan ottaa lukemat pariin kertaan uusiksi kun en meinannut uskoa näkymiä; 84,4kg! Eilen aamulla lukemat oli 85,2kg ja mietin itsekseni että joskohan tuota saisi huomenna jo raksia enimmäisen tavoiteruudun. Yön aikana on tapahtunut kummia, mutta en valita!

Aluksi päätin aloittaa tiukasti pussikeitoilla. Se kun toimi viimeksikin. Huomasin kuitenkin aika pian että illalla päivän aktiviteettien jälkeen (elän muutenkin ilta- ja yöpainotteisesti työni takia) kaipaa jotain konkreettista ruokaa, joten nyt noudatan 75-25 pusseja ja kiinteää ruokaa. Ateriarytmini on 4-5 ateriaa päivässä, ateriaväli 3h. Näistä yksi saa olla kiinteää ruokaa, loput pusseja. Kiinteät ruoat tähän mennessä ovat olleet:

ma: maksalaatikko n. 150g.
ti: yksi itsetehty sämpylä jonka välissä 3 siivua juustoa, raejuustoa, lohimoussea
ke: lasagne, määrää en osaa arvioida sen tarkemmin, jotakuinkin sellaisen pienen jälkiruokalautasen annoksen verran?

Eli ei mitään rahkaa ja mehukeittoa vaan ihan perus ruokia, vaikka tietysti vähähiilihydraattisempaan suuntaan pitäisi ehkä pyrkiä. Eniten huolestuttaa nyt muutaman päivän vapaiden jälkeen töihin paluu tänä iltana. Töissä on tarjolla kaikenlaista herkkuruokaa henksuruoaksi niin se pelottaa että riittääkö itsekuri pysyttelemään erossa niistä.

Ajattelin tässä ottaa sellaisen rottakokeen joku päivä, että seuraan painon vaihtelua päivän mittaan. Itse punnitsen aina aamuisin wc-käynnin jälkeen, ennen kuin on syönyt / juonut mitään. Ilman vaatteita ettei ne pyjamahousut vaan tuo puolta kiloa lumepainoa! :D Luotan että silloin kroppa on suurin piirtein aina samassa olotilassa ja lukemat luotettavimmillaan. Iltapainoon vaikuttaa usein päivän syömiset, jopa liikkumiset ja niukalla dieetillä ollessa suuret juodut nestemäärät jotka heittävät ja hämäävät - ja masentavat! - liikaa.

Tässä vielä jostain random aamupaino/iltapaino keskustelusta lainaus, jota itsekin voisin käyttää perusteluna aamupainottamiselle:
"Noin mäkin teen, vaatteet pois, vessan kautta, tyhjällä mahalla - tavoitteena on punnita vartalon paino, eikä vaatteiden, ruuan ja poistettavan nesteen. Vaatteistakin voi tulla puolitoista-kaksi kiloa, ainakin talvitamineissa."

Entäpä siellä ruudun toisella puolella, milloin on mielestäsi paras hetki punnitukseen? :)

Käänteinen before / after

En tiedä onko itsensä julkisessa häpäisemisessä mitään järkeä, mutta mulla on nyt sellainen tarve pistää itsestäni tännekin muistutus että mitä olen tehnyt itselleni ja minkä takia tätä hommaa teen.

Tämä ei ole kaunista katsottavaa. Etenkin koska kuvaa ei ole lavastettu, taustoja siivottu ja vatsaa vedetty sisään. Olin menossa suihkuun ja katse osui siihen ihanaan pikkumustaan mikä päällä viettelin tuon mieheni ja mielijohteesta ajattelin kokeilla saanko edes toista jalkaa mekon sisään ja räpsäisin kuvankin tästä komeudesta. No molemmat jalat meni kyllä mutta JUMALAUTA se ei mene edes perseen yli tällä hetkellä :):):) :):)):):):):):):):))))) Onneks Miika taitaa olla pyllymiehiä mutta hei haloo, kyseessä siis sama mekko. Ensimmäinen kuva otettu joskus helmikuussa 2015, jälkimmäinen pari viikkoa sitten (mutta paino on pysynyt koko ajan samassa niin pieni throwpäkki nyt tuskin tässä haittaa). Anteeksi sotkuinen huone ja julkaisun herkimpiä järkyttävä sisältö, mutta kuvan huumoriarvoa toivottavasti lisäävät mätsäävät pikkarit ja petivaatteet sentään! :D

Helmikuu 2015 / Maaliskuu 2016

 Olen siis printannut tuon 72kg kuvan ja liimannut sen jääkaapin oveen sekä laittanut puhelimen taustakuvaksi, jotta olisi jokapuolella muistutuksena siitä että mitä siitä seuraa kun tekee henksuruoaksi kanapekonipastaa ja burgereita ja napsii vähän vaan Ballerinan Mums keksejä.

Nyt on kuitenkin hyvä fiilis aloittaa. Olen noin kuukauden verran "aloittanut" tätä projektia ja aina se on kestänyt noin 2pv ja sitten on tapahtunut kauheita. Nyt on jotenkin ihan erilainen fiilis, tuon kuukauden verran se oli sellaista vastahankaista itsensä kanssa kiukuttelua. Nyt on hyvä, varma ja positiivinen olo ja ote tähän hommaan taas :) Tavoitteena saada tuosta kuvaparista taas käänteinen versio! Aikarajaa en aseta koska niissä olen aina epäonnistunut.

Tietyllä tapaa tämä tilanne on hyvin samanlainen kuin kolme vuotta sitten kun aloitin. Kevät, laihdutus, ja syksyllä tavoitteena ottaa tatuointi. Tai silloin se oli tavoitepalkinto laihduttamisesta, nyt olen jo varannut ajan ja haluan vain saada kauniin kuvan taas kauniiseen pintaan. Aika on varattu elokuun alkuun, eli on tässä ainakin neljä ja puolikas kuukautta aikaa haastaa itsensä! Ja täytyy myös todeta että kyllä tuo kevätaurinko motivoi helvetisti enemmän kuin syksyinen räntäsade!

PS. Lisäsin sivupalkkiin edistymistaulukon! Ei muuta kun rukseja keräilemään! 

Tappion myöntäminen ja uusi alku

Olen vältellyt tarttumasta tähän samaan vanhaan aiheeseen. Epäonnistumisen myöntäminen on kaikista vaikeinta itselleen - ja peilille.

Mutta ainoastaan sen kautta asia konkretisoituu ja sitä hoksaa että nyt pitää tarttua toimeen. TAAS. Ihan sama vaikka taas, mutta parempi sekin kuin jäädä vellomaan epäonnistumisen itsesäälissä. Kyse on siis vanhasta ja jo hyvin pitkäaikaisesta vihollisestani, kiloista. Läskistä laardista vatsamakkaroista jenkkakahvoista. Ne on kaikki tulleet takaisin.

Olen taistellut lievän ylipainon kanssa noin 10 vuotta. Kymmenen vuotta saman asian kanssa jankkaamista. Olisiko aika löytää jo sellainen ratkaisu ja elämänmuutos, että voitaisiin päästä tästä asiasta jo yli. Pysyvästi.

Olen aina ollut ikäisteni painosuosituksissa siellä taulukon yläreunassa. Vähän ylipainoinen, vähän pyöreä, mutta ei kuitenkaan niin merkittävästi että olisin saanut kiusaamista, vähättelyä tai haukkumista niskaani. Viimeksi kun todella pudotin painoa, sitä lähti noin 15kg. Muutama kilo tuli takaisin, mutta sitten sain noin puolentoista vuoden verran painon pidettyä siinä noin 72-74kg paikkeilla. Tämä koko operaatio löytyy tämän blogin laihdutus - tunnisteen alta. Viime keväänä ote alkoi lipsua ja lopulta mopo lähti kokonaan käsistä.

Olen lihonut vuodessa n. 14 kg. Tänä aamuna paino oli 86,5kg. Pahimmillaan se on käynyt jo 88kg mutta siitä olen jo kiristänyt hieman parempaan suuntaan. Ette arvaakaan kuinka vaikeaa noita lukuja oli myöntää itselle saati kirjoittaa tänne julkisesti. Nyt se on kuitenkin sanottu ääneen.

Siinä se on. Iso, ruma totuus joka kyllä näkyy peilissä ja vaatteissa mutta ei jostain kumman syystä päässä. En ole tajunnutkaan miten tässä on TAAS käynyt näin. Ensin oli se masennus, vitutus, suuttumus itseä kohtaan. Sitten häpeä ja epäonnistumisen myöntäminen itselle. Sieltä jostain itseinhon uumenista löysin kuitenkin rohkeuden kirjoittaa asiasta tänne, myöntää tappio julkisesti. Monissa laihdutusblogeissa hehkutetaan aina kun saavutetaan tuloksia, mutta sitten jos ja kun otetaan takapakkia, siitä ei haluta kirjoittaa. Eihän kukaan tykkää luovuttajasta ja epäonnistujasta, right? Mutta kuka pystyy elämään virheettömästi ja 100% kurinalaisesti? En minä ainakaan. Kuluneen vuoden aikana olen nauttinut elämästä, siitä että opiskelijabudjetti on vihdoin vaihtunut tienesteihin ja ruokakaappiin voi ostaa muutakin kuin makaronia ja alejauhelihaa. Olen käynyt ulkona syömässä. Paljon. Olen ostanut kotiinkin parempaa ruokaa ja herkkuja. Liikaa.

Tämä talvi on ollut minulle jotenkin poikkeuksellisen raskas. Työpäivän jälkeen tuntuu ettei jaksa mitään. En ole harrastanut minkäänlaista liikuntaa. Tuore parisuhde on ollut käytännössä ainoa mikä on jaksanut piristää talven kylmyydessä ja pimeydessä. On ollut niin ihanaa käpertyä peiton alle rakkaan viereen pois kaikesta lumesta ja sohjosta. Olen ollut armollinen (tai lepsu) itselleni enkä ole pakottanut ja patistanut tätä ahteria viimaan lenkille. Miksi lisätä kurjuutta kun ulkomaailma ja sääolot vituttaa rankasti jo muutenkin. Nyt kun on ollut ensimmäisiä kunnollisia kevätpäiviä, usko urheiluun ja ulkoiluun rupeaa pikkuhiljaa palautumaan.

Yhdeksi kilojen kerttymisen syyksi väitän myös tuota rakastumista ja parisuhdetta. (Vaihdoin myös ehkäisypillerien merkkiä syksyllä, mutta en tiedä liekö tuolla ollut vaikutusta painonnousuun. Enemmän syytän omien elintapojen repsahtamista). Kun kelpaa toiselle juuri noin, tai 5 tai 10 kiloakin isompana, niin on helppo tuudittautua siihen ajatukseen että hyvällä mallillahan tässä ollaan. Kunnes tulee sukujuhlat tai bilereissu, jossa kaikki vaatteet ahdistaa, kiristää, tai eivät mene enää ollenkaan päälle. Ihanaa että kelpaan tällaisenakin. Mutta tämä ei ole sellainen minä minkä haluan ihmisten näkevän. Ja eihän kukaan varmaan ole ihastunut siihen sohvalla herkkuja mussuttavaan verkkariolioon, vaan siihen säpäkässä kunnossa olevaan vastapeluriin joka viehätti silmää ja mieltä jo ensitapaamisella. Yhteisillä leffailloilla vain on tapana tuoda varjopuolena se verkkarioliokin parisuhteeseen.

Joten, lussahtaneen verkkariolion karkoitusviikot alkavat nyt. Haluan olla ensisijaisesti itseni tähden hyvässä kunnossa. Mutta haluan myös että parisuhteen toinen osapuoli saa edelleen sen minkä tilasi vuosi sitten. Ja että voi olla ylpeä saamastaan naisesta.  

Matkakuume

Tiedättehän sen FB:n muistot-palvelun. Se näyttää minulle kuvia Thaimaasta. Ihan jatkuvasti. Valkoista hiekkaa, surffitukka, rusketus, turkoosi meri. SIITÄ ON KAKSI VUOTTA.  En ole käynyt missään kunnon reissussa kahteen vuoteen. Ihan kauhea ajatus. Mihin se aika on mennyt? No, sinkkuiluun (yksi matka sekin..), koulusta valmistumiseen, työntekoon, uuteen parisuhteeseen. Onko minusta tosiaan tullut näin mukavuudenhaluinen ja tylsä että olen paiskinut vuoden verran hommia ilman että olen kerryttänyt senttiäkään matkakassaan?? On. Niin siinä on juuri käynyt.

Tilanne muuttuu just. Nyt.

Miika valmistuu kesällä 2017. Arvatkaapa mitä me sitten tehdään. Aivan oikein, painellaan hippulat vinkuen palmupuiden katveeseen. Aiemminkin varmaan jo pääsisi 2 viikon lomalle. Mutta se ei riitä. Minulle ainakaan. Nyt jos alkaa ajoissa määrätietoiselle säästökuurille, ja saan edelleen kiitettävästi tunteja töistä, meillä pitäisi olla siinä vaiheessa tarpeeksi rahaa säästössä muutaman kuukauden Aasian reissulle. Olen haaveillut myös jo jatkosta. Pari kuukautta puhdasta lomailua ja siitä kuuluisasta oravanpyörästä irroittautumista, jonka jälkeen asetamme tohvelit Australian mantereelle. Siellä saa huuhailla vuoden work & holiday viisumilla, joka myönnetään alle 30-vuotiaille. Se on siis vähän että nyt tai ei koskaan, ennen kuin olen virallisesti liian vanha näihin hommiin :D

Tietysti ajatus siitä että reissuun pääsee aikaisintaan PUOLENTOISTA VUODEN KULUTTUA on jäätävän masentava. Mutta onpahan aikaa kerrytellä sitä matkakassaa...