Jos katsotaan opintopisteiden perusteella, valmistumiseni matkailun amk-tutkinnosta on likellä. 198/210 op kasassa. Oikeastaan ainut puuttuva palanen on opinnäytetyö. No niin, sepä se. Viimeinen koetinkivi, johon kaikki tuntuu kosahtavan. Toimeksiantaja on, aihe on, rohkeus aloittaa puuttuu. Pohdin, miksi tämä viimeinen urakka on muodostunut sellaiseksi möröksi minulle. Enkö usko omiin kykyihini? Pelkäänkö jääväni työni kanssa yksin, vailla ohjaajaa ja neuvoja kuinka edetä? Vai pelkäänkö sitä, että mitä tapahtuu koulun jälkeen? Sittenhän pitäisi olla ikään kuin aikuinen, työpaikka tai vähintään pätevä toimintasuunnitelma valmiina. Minulla ei ole, ja olen potenut aiheesta stressiä ja kärsinyt unettomista öistä tämän asian johdosta.
Onneksi, kiitos ja ylistys, törmäsin Eeva Kolun blogitekstiin.
"Poliitikot eivät tykkää yhtään, että sanon näin, mutta olen joka päivä kiitollinen siitä, että en mennyt suoraan lukiosta jatko-opiskelemaan."
"Yhtenä päivänä tajusin, että itse asiassa tutkinto ei ollut minulle tärkeä arvo ja olin roikkunut yliopistolla vastahakoisesti vuosia vain siksi, että olin koko elämäni kuullut sitä kuinka tutkinto on hyvä olla "kaiken varalta". Se päivä kun älysin tämän ja uskalsin jättää epämieluisat opinnot kesken oli yksi elämäni tähtihetkistä. Se oli nimittäin ensimmäinen maistiaiseni siitä, miten hyvältä elämä voi tuntua, jos sitä elää omaa eikä muiden totuutta seuraamalla."
"En ole ollenkaan huolissani pärjäämisestäni, vaikka alalla on vaikeaa, eikä minulla ole edes sitä tutkintoa. Jos ala kaatuu, vaihdan alaa. Jos unelmani toteutuminen on tutkinnosta kiinni, opiskelen tutkinnon."
"Iso osa yliopisto-opiskelusta perustuu opintopisteiden jahtaamiseen eikä oikeasti oppimiseen - ihmiset räpläävät luennoilla puhelimia ja pänttäävät paniikissa ulkoa tenttikirjoja, jotta pääsisivät läpi, ettei Kela vaadi opintotukia takaisin. Ketä tällainen hyödyttää?"
(Koko blogipostauksen voit lukea tästä)
Huh, kiitos näistä sanoista! Pidin itsekin lukion jälkeen välivuoden, otin uutta suuntimaa kompassiini ja tein töitä hanttihommissa. Se antoi hieman osviittaa siihen, mitä ehkä haluaisin tehdä, ja myös siihen, mitä hommia en ainakaan aio tehdä. Olen myös oivaltanut, että tämä tutkinto ei ole minulle ammatillisesti välttämätön. Baari- ja matkailuala, jotka minua tässä koulutuksessa eniten kiinnostavat, ovat nimenomaan aloja, joissa edetään työkokemuksen, ei paperissa lukevan tutkinnon perusteella. Olen kuluneiden viiden (!!) vuoden aikana luonut kontakteja, joista toivottavasti hyödyn tulevaisuudessa. Olen koulutusohjelman ansiosta päässyt reissaamaan erilaisissa maissa, kolmessa eri maanosassa. Valmistumiseni on venynyt, osittain ulkomaanjaksojen, osittain omien ratkaisujen, pelkojen ja lukkojen takia. Vaikka en ole varma tämän tutkinnon lopullisesta hyödyllisyydestä omassa työllistymisessäni, en toki ole jättämässä touhua tässä vaiheessa, maaliviivojen jo häämöttäessä, kesken. Kyllä tämä nyt loppuun asti viedään. Mutta myönnän, että kyllä se on syönyt motivaatiota, kun matkan varrella on tajunnut ettei tämä ehkä olekaan se mitä haluan tehdä, ja monta vuotta olen hukannut tähän kouluun. Enkä vieläkään tiedä, mitä sitten haluan tehdä.
Ihailen (ja hitusen kadehdin) ihmisiä, jotka alusta pitäen tietävät mitä haluavat tehdä, ja löytävät oman alansa. Siskoni hoitoalalla, kaverini medianomina ovat loistavia esimerkkejä näistä. He ovat niin ilmettyjä työssään, aidosti innostuneita ja aktiivisia alallaan. Ihailen myös ihmisiä, jotka heittäytyvät täynnä intoa uusiin tehtäviin, vaikka eivät aivan tietäisi, mihin se johtaa, tai onko se sitä "omaa alaa". Heitä ajaa eteenpäin innovaatiot, tarve tehdä ja usko onnistumisesta.
Joku sanoisi, että "No, olet vasta 24-vuotias."
Minä sanon että olen jo 24-vuotias, enkä edelleenkään tiedä mitä haluan. Haluan olla vahva, ennakkoluuloton, tehdä työlläni jotain hyödyllistä ja avartavaa, elämyksellistä ja ainutkertaista. Miten toteutan sen? Mitä se sellainen on? Jaa-a... Voisinpa vaikka ottaa Madventuresin Maailmanselityksen käteen ja hakea sieltä inspiraatiota.
Onneksi, kiitos ja ylistys, törmäsin Eeva Kolun blogitekstiin.
"Poliitikot eivät tykkää yhtään, että sanon näin, mutta olen joka päivä kiitollinen siitä, että en mennyt suoraan lukiosta jatko-opiskelemaan."
"Yhtenä päivänä tajusin, että itse asiassa tutkinto ei ollut minulle tärkeä arvo ja olin roikkunut yliopistolla vastahakoisesti vuosia vain siksi, että olin koko elämäni kuullut sitä kuinka tutkinto on hyvä olla "kaiken varalta". Se päivä kun älysin tämän ja uskalsin jättää epämieluisat opinnot kesken oli yksi elämäni tähtihetkistä. Se oli nimittäin ensimmäinen maistiaiseni siitä, miten hyvältä elämä voi tuntua, jos sitä elää omaa eikä muiden totuutta seuraamalla."
"En ole ollenkaan huolissani pärjäämisestäni, vaikka alalla on vaikeaa, eikä minulla ole edes sitä tutkintoa. Jos ala kaatuu, vaihdan alaa. Jos unelmani toteutuminen on tutkinnosta kiinni, opiskelen tutkinnon."
"Iso osa yliopisto-opiskelusta perustuu opintopisteiden jahtaamiseen eikä oikeasti oppimiseen - ihmiset räpläävät luennoilla puhelimia ja pänttäävät paniikissa ulkoa tenttikirjoja, jotta pääsisivät läpi, ettei Kela vaadi opintotukia takaisin. Ketä tällainen hyödyttää?"
(Koko blogipostauksen voit lukea tästä)
Huh, kiitos näistä sanoista! Pidin itsekin lukion jälkeen välivuoden, otin uutta suuntimaa kompassiini ja tein töitä hanttihommissa. Se antoi hieman osviittaa siihen, mitä ehkä haluaisin tehdä, ja myös siihen, mitä hommia en ainakaan aio tehdä. Olen myös oivaltanut, että tämä tutkinto ei ole minulle ammatillisesti välttämätön. Baari- ja matkailuala, jotka minua tässä koulutuksessa eniten kiinnostavat, ovat nimenomaan aloja, joissa edetään työkokemuksen, ei paperissa lukevan tutkinnon perusteella. Olen kuluneiden viiden (!!) vuoden aikana luonut kontakteja, joista toivottavasti hyödyn tulevaisuudessa. Olen koulutusohjelman ansiosta päässyt reissaamaan erilaisissa maissa, kolmessa eri maanosassa. Valmistumiseni on venynyt, osittain ulkomaanjaksojen, osittain omien ratkaisujen, pelkojen ja lukkojen takia. Vaikka en ole varma tämän tutkinnon lopullisesta hyödyllisyydestä omassa työllistymisessäni, en toki ole jättämässä touhua tässä vaiheessa, maaliviivojen jo häämöttäessä, kesken. Kyllä tämä nyt loppuun asti viedään. Mutta myönnän, että kyllä se on syönyt motivaatiota, kun matkan varrella on tajunnut ettei tämä ehkä olekaan se mitä haluan tehdä, ja monta vuotta olen hukannut tähän kouluun. Enkä vieläkään tiedä, mitä sitten haluan tehdä.
Ihailen (ja hitusen kadehdin) ihmisiä, jotka alusta pitäen tietävät mitä haluavat tehdä, ja löytävät oman alansa. Siskoni hoitoalalla, kaverini medianomina ovat loistavia esimerkkejä näistä. He ovat niin ilmettyjä työssään, aidosti innostuneita ja aktiivisia alallaan. Ihailen myös ihmisiä, jotka heittäytyvät täynnä intoa uusiin tehtäviin, vaikka eivät aivan tietäisi, mihin se johtaa, tai onko se sitä "omaa alaa". Heitä ajaa eteenpäin innovaatiot, tarve tehdä ja usko onnistumisesta.
Joku sanoisi, että "No, olet vasta 24-vuotias."
Minä sanon että olen jo 24-vuotias, enkä edelleenkään tiedä mitä haluan. Haluan olla vahva, ennakkoluuloton, tehdä työlläni jotain hyödyllistä ja avartavaa, elämyksellistä ja ainutkertaista. Miten toteutan sen? Mitä se sellainen on? Jaa-a... Voisinpa vaikka ottaa Madventuresin Maailmanselityksen käteen ja hakea sieltä inspiraatiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
A comment makes my day!