Käänteinen before / after

En tiedä onko itsensä julkisessa häpäisemisessä mitään järkeä, mutta mulla on nyt sellainen tarve pistää itsestäni tännekin muistutus että mitä olen tehnyt itselleni ja minkä takia tätä hommaa teen.

Tämä ei ole kaunista katsottavaa. Etenkin koska kuvaa ei ole lavastettu, taustoja siivottu ja vatsaa vedetty sisään. Olin menossa suihkuun ja katse osui siihen ihanaan pikkumustaan mikä päällä viettelin tuon mieheni ja mielijohteesta ajattelin kokeilla saanko edes toista jalkaa mekon sisään ja räpsäisin kuvankin tästä komeudesta. No molemmat jalat meni kyllä mutta JUMALAUTA se ei mene edes perseen yli tällä hetkellä :):):) :):)):):):):):):):))))) Onneks Miika taitaa olla pyllymiehiä mutta hei haloo, kyseessä siis sama mekko. Ensimmäinen kuva otettu joskus helmikuussa 2015, jälkimmäinen pari viikkoa sitten (mutta paino on pysynyt koko ajan samassa niin pieni throwpäkki nyt tuskin tässä haittaa). Anteeksi sotkuinen huone ja julkaisun herkimpiä järkyttävä sisältö, mutta kuvan huumoriarvoa toivottavasti lisäävät mätsäävät pikkarit ja petivaatteet sentään! :D

Helmikuu 2015 / Maaliskuu 2016

 Olen siis printannut tuon 72kg kuvan ja liimannut sen jääkaapin oveen sekä laittanut puhelimen taustakuvaksi, jotta olisi jokapuolella muistutuksena siitä että mitä siitä seuraa kun tekee henksuruoaksi kanapekonipastaa ja burgereita ja napsii vähän vaan Ballerinan Mums keksejä.

Nyt on kuitenkin hyvä fiilis aloittaa. Olen noin kuukauden verran "aloittanut" tätä projektia ja aina se on kestänyt noin 2pv ja sitten on tapahtunut kauheita. Nyt on jotenkin ihan erilainen fiilis, tuon kuukauden verran se oli sellaista vastahankaista itsensä kanssa kiukuttelua. Nyt on hyvä, varma ja positiivinen olo ja ote tähän hommaan taas :) Tavoitteena saada tuosta kuvaparista taas käänteinen versio! Aikarajaa en aseta koska niissä olen aina epäonnistunut.

Tietyllä tapaa tämä tilanne on hyvin samanlainen kuin kolme vuotta sitten kun aloitin. Kevät, laihdutus, ja syksyllä tavoitteena ottaa tatuointi. Tai silloin se oli tavoitepalkinto laihduttamisesta, nyt olen jo varannut ajan ja haluan vain saada kauniin kuvan taas kauniiseen pintaan. Aika on varattu elokuun alkuun, eli on tässä ainakin neljä ja puolikas kuukautta aikaa haastaa itsensä! Ja täytyy myös todeta että kyllä tuo kevätaurinko motivoi helvetisti enemmän kuin syksyinen räntäsade!

PS. Lisäsin sivupalkkiin edistymistaulukon! Ei muuta kun rukseja keräilemään! 

Tappion myöntäminen ja uusi alku

Olen vältellyt tarttumasta tähän samaan vanhaan aiheeseen. Epäonnistumisen myöntäminen on kaikista vaikeinta itselleen - ja peilille.

Mutta ainoastaan sen kautta asia konkretisoituu ja sitä hoksaa että nyt pitää tarttua toimeen. TAAS. Ihan sama vaikka taas, mutta parempi sekin kuin jäädä vellomaan epäonnistumisen itsesäälissä. Kyse on siis vanhasta ja jo hyvin pitkäaikaisesta vihollisestani, kiloista. Läskistä laardista vatsamakkaroista jenkkakahvoista. Ne on kaikki tulleet takaisin.

Olen taistellut lievän ylipainon kanssa noin 10 vuotta. Kymmenen vuotta saman asian kanssa jankkaamista. Olisiko aika löytää jo sellainen ratkaisu ja elämänmuutos, että voitaisiin päästä tästä asiasta jo yli. Pysyvästi.

Olen aina ollut ikäisteni painosuosituksissa siellä taulukon yläreunassa. Vähän ylipainoinen, vähän pyöreä, mutta ei kuitenkaan niin merkittävästi että olisin saanut kiusaamista, vähättelyä tai haukkumista niskaani. Viimeksi kun todella pudotin painoa, sitä lähti noin 15kg. Muutama kilo tuli takaisin, mutta sitten sain noin puolentoista vuoden verran painon pidettyä siinä noin 72-74kg paikkeilla. Tämä koko operaatio löytyy tämän blogin laihdutus - tunnisteen alta. Viime keväänä ote alkoi lipsua ja lopulta mopo lähti kokonaan käsistä.

Olen lihonut vuodessa n. 14 kg. Tänä aamuna paino oli 86,5kg. Pahimmillaan se on käynyt jo 88kg mutta siitä olen jo kiristänyt hieman parempaan suuntaan. Ette arvaakaan kuinka vaikeaa noita lukuja oli myöntää itselle saati kirjoittaa tänne julkisesti. Nyt se on kuitenkin sanottu ääneen.

Siinä se on. Iso, ruma totuus joka kyllä näkyy peilissä ja vaatteissa mutta ei jostain kumman syystä päässä. En ole tajunnutkaan miten tässä on TAAS käynyt näin. Ensin oli se masennus, vitutus, suuttumus itseä kohtaan. Sitten häpeä ja epäonnistumisen myöntäminen itselle. Sieltä jostain itseinhon uumenista löysin kuitenkin rohkeuden kirjoittaa asiasta tänne, myöntää tappio julkisesti. Monissa laihdutusblogeissa hehkutetaan aina kun saavutetaan tuloksia, mutta sitten jos ja kun otetaan takapakkia, siitä ei haluta kirjoittaa. Eihän kukaan tykkää luovuttajasta ja epäonnistujasta, right? Mutta kuka pystyy elämään virheettömästi ja 100% kurinalaisesti? En minä ainakaan. Kuluneen vuoden aikana olen nauttinut elämästä, siitä että opiskelijabudjetti on vihdoin vaihtunut tienesteihin ja ruokakaappiin voi ostaa muutakin kuin makaronia ja alejauhelihaa. Olen käynyt ulkona syömässä. Paljon. Olen ostanut kotiinkin parempaa ruokaa ja herkkuja. Liikaa.

Tämä talvi on ollut minulle jotenkin poikkeuksellisen raskas. Työpäivän jälkeen tuntuu ettei jaksa mitään. En ole harrastanut minkäänlaista liikuntaa. Tuore parisuhde on ollut käytännössä ainoa mikä on jaksanut piristää talven kylmyydessä ja pimeydessä. On ollut niin ihanaa käpertyä peiton alle rakkaan viereen pois kaikesta lumesta ja sohjosta. Olen ollut armollinen (tai lepsu) itselleni enkä ole pakottanut ja patistanut tätä ahteria viimaan lenkille. Miksi lisätä kurjuutta kun ulkomaailma ja sääolot vituttaa rankasti jo muutenkin. Nyt kun on ollut ensimmäisiä kunnollisia kevätpäiviä, usko urheiluun ja ulkoiluun rupeaa pikkuhiljaa palautumaan.

Yhdeksi kilojen kerttymisen syyksi väitän myös tuota rakastumista ja parisuhdetta. (Vaihdoin myös ehkäisypillerien merkkiä syksyllä, mutta en tiedä liekö tuolla ollut vaikutusta painonnousuun. Enemmän syytän omien elintapojen repsahtamista). Kun kelpaa toiselle juuri noin, tai 5 tai 10 kiloakin isompana, niin on helppo tuudittautua siihen ajatukseen että hyvällä mallillahan tässä ollaan. Kunnes tulee sukujuhlat tai bilereissu, jossa kaikki vaatteet ahdistaa, kiristää, tai eivät mene enää ollenkaan päälle. Ihanaa että kelpaan tällaisenakin. Mutta tämä ei ole sellainen minä minkä haluan ihmisten näkevän. Ja eihän kukaan varmaan ole ihastunut siihen sohvalla herkkuja mussuttavaan verkkariolioon, vaan siihen säpäkässä kunnossa olevaan vastapeluriin joka viehätti silmää ja mieltä jo ensitapaamisella. Yhteisillä leffailloilla vain on tapana tuoda varjopuolena se verkkarioliokin parisuhteeseen.

Joten, lussahtaneen verkkariolion karkoitusviikot alkavat nyt. Haluan olla ensisijaisesti itseni tähden hyvässä kunnossa. Mutta haluan myös että parisuhteen toinen osapuoli saa edelleen sen minkä tilasi vuosi sitten. Ja että voi olla ylpeä saamastaan naisesta.  

Matkakuume

Tiedättehän sen FB:n muistot-palvelun. Se näyttää minulle kuvia Thaimaasta. Ihan jatkuvasti. Valkoista hiekkaa, surffitukka, rusketus, turkoosi meri. SIITÄ ON KAKSI VUOTTA.  En ole käynyt missään kunnon reissussa kahteen vuoteen. Ihan kauhea ajatus. Mihin se aika on mennyt? No, sinkkuiluun (yksi matka sekin..), koulusta valmistumiseen, työntekoon, uuteen parisuhteeseen. Onko minusta tosiaan tullut näin mukavuudenhaluinen ja tylsä että olen paiskinut vuoden verran hommia ilman että olen kerryttänyt senttiäkään matkakassaan?? On. Niin siinä on juuri käynyt.

Tilanne muuttuu just. Nyt.

Miika valmistuu kesällä 2017. Arvatkaapa mitä me sitten tehdään. Aivan oikein, painellaan hippulat vinkuen palmupuiden katveeseen. Aiemminkin varmaan jo pääsisi 2 viikon lomalle. Mutta se ei riitä. Minulle ainakaan. Nyt jos alkaa ajoissa määrätietoiselle säästökuurille, ja saan edelleen kiitettävästi tunteja töistä, meillä pitäisi olla siinä vaiheessa tarpeeksi rahaa säästössä muutaman kuukauden Aasian reissulle. Olen haaveillut myös jo jatkosta. Pari kuukautta puhdasta lomailua ja siitä kuuluisasta oravanpyörästä irroittautumista, jonka jälkeen asetamme tohvelit Australian mantereelle. Siellä saa huuhailla vuoden work & holiday viisumilla, joka myönnetään alle 30-vuotiaille. Se on siis vähän että nyt tai ei koskaan, ennen kuin olen virallisesti liian vanha näihin hommiin :D

Tietysti ajatus siitä että reissuun pääsee aikaisintaan PUOLENTOISTA VUODEN KULUTTUA on jäätävän masentava. Mutta onpahan aikaa kerrytellä sitä matkakassaa...