sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Karkkilakko 1/3 ja EasyFitin virtuaalitunnit

Lähdin sisareni pyynnöstä tukilakkoon syyskuun alussa. Karkkilakko! Legendaarinen haaste aina ennen joulusuklaiden ilmestymistä kauppojen hyllyille. Kolme kuukautta, joista ensimmäinen on nyt takana. Paria rikettä lukuunottamatta onnistuin pysyttelemään karkeista erossa, mutta kaikki muu korvaava makea kyllä löysi tiensä meikäläisen kitaan. Päätin kuitenkin antaa armon käydä oikeudesta, sillä totaalikieltäytymisen tulokset on nähty jo useampaan otteeseen. 

Nyt on siis kuukausi totuteltu, ja lokakuun kunniaksi päätin lisätä lakkoon myös ne muut sortumavaaraa aiheuttavat herkut; keksit, leivonnaiset, muu makea. Jäätelöä en juurikaan syö muutenkaan joten siitä luopuminen ei ole ajatuksena ollenkaan vaikea. Cokis Zero on suuri heikkouteni, jonka juomista koitan nyt myös vähentää. Vaikeinta on kuitenkin ollut ja on edelleen opetella eroon jälkiruoasta. Olen niin tottunut siihen että sweet finish kruunaa aterian, että oikein surku tulee kun joutuu tästä luopumaan. Olen ottanut korvaavaksi lääkkeeksi niinkin perinteisen ratkaisun kuin purkan. Aterian jälkeen purkka suuhun, se raikastaa eikä niin tee mieli enää makeaa.  

Mieheni on mukana tsemppihengessä ja teki minulle oikein motivaatiolistan seuraaville kahdelle kuukaudelle:
2/61 menossa, eipä paha!


Tämän lisäksi päätin uskaltautua testaamaan kylälle avattua uutta salia, EasyFitiä. 29,90 kuukausihintaan, avajaistarjouksena 2kk / 29,90€ eikä avausmaksua, niin johan sitä nyt täytyy. Siitä on vuosi kun olen viimeksi käynyt salilla. Kynnys mennä oli melko korkea, ja tunnustettakoon että varsinaisia kuntosalilaitteita en ole vielä kertaakaan testannut (tässä viikon aikana mitä kortti on ollut). Kävin ensin ohjatussa kahvakuulassa. Vetäjä oli kannustava ja hyvä ja tunti oli selkeä kokonaisuus, mutta tapani mukaan aloitin liian innokkaasti ja podin järkyttäviä lihasjumeja seuraavat kaksi päivää. Tänään päätin ottaa rauhallisemmin ja testasin salin tarjoamat virtuaalitunnit, joiden takia oikeastaan salista kiinnostuinkin. 

Mikä virtuaalitunti?

Voit tulla salille omia aikojasi, silloin kuin sinulle sopii. Hallelujaa mikä pelastus vuorotyöläiselle, joka harvemmin pääsee niihin joka tiistai klo 18 jumppiin! Pistät liikuntasalissa virtuaalitunnin pyörimään, ja jumppaat ohjauksen mukana. Joku seteleiden säästäjä toteaisi tähän että samanhan voi tehdä kotona youtube-videoilla! Joo, toki voi, mutta kuka ammattimainen PT laittaa ohjelmiaan ilmaiseksi nettiin jakoon? Mikä on videoiden laatu, liikkeiden oikeaoppinen ohjeistus jne jne. Sieltä Youtube-videoiden loputtomasta suosta kahlaat sitten sitä itsellesi sopivaa jumppaa, raivaat sinne olohuoneeseen sen tilan ja toteat että vittu, netti pätkii eikä treenistä tule mitään. Verrattuna siihen että menet salille missä on kaikki tilat, välineet ja ohjelmat valmiina, painat playta ja teet ohjatun jumpan.

 Tykkäsin ihan hirmuisesti! Live-ohjaajan kanssa tulee itselläni aina vähän olo että apua pakko vetää täysillä tai se tule hoputtamaan, teenköhän nyt liikkeet oikein kun en pysy muiden tahdissa, ja teen näin vasenkätisenä uein liikkeet ns. väärin päin. Jos ohaaja aloittaa oikealta, minulle on luontevaa aloittaa vasemmalta. Video-ohjauksessa sai tehdä ihan omia aikojaan, ilman ns. ulkoista painetta pysyä mukana ja tehdä oikein. Epäilin että onko tunnit jotenkin tönkköjä, mutta kummassakin videossa vetäjä oli luonteva, kannustava ja osasi muistuttaa myös omien rajojen mukaan tekemisestä. Kokeilin 30 minuutin kahvakuulan sekä loppuun 30 minuutin venyttelyn. 

Virtuaaliohjaaja vai live-tsemppari, kumman valitsisit?

Sali osui olemaan tyhjillään kun sinne menin, joten sain valita rauhassa mieleiseni tunnit. Jos joku sattuu olemaan samaan aikaan tekemässä jumppaa, voi joko hypätä sekaan tekemään kesken tunnin tai odotella hetken ja tunnin loputtua aloittaa uuden. Tässä tulee virtuaalituntien haasteellisin osuus; saatat -kauhistus sentään- joutua puhumaan toisille jumppaajille, neuvottelemaan millaista haluttaisiin seuraavaksi, jos oikein suosittuun aikaan satut salille. Onneksi tunnit on kuitenkin suht lyhyitä, n. 30-45 min pätkiä, joten kohtuuttomia aikoja ei joudu odottelemaan vaikka siellä joku olisikin vetämässä aivan vääränlaista jumppaa kuin mitä itse toivoit. Itse sain tunnin ajan touhuta ihan rauhassa, pari kertaa joku taisi käydä ovella katsomassa että mitä siellä tapahtuu. Kuvittelisin että tällaiset tunnit on hauskoja myös kaverin kanssa. Yksin videotykin kanssa saattaa jollekin tulla vähän orpo olo, mutta kaverin kanssa saliin tulee vähän eloa. Tosin, itse kyllä nautin myös yksin tekemisestä, sai rauhassa kokeilla ja opetella eikä tarvitse miettiä että kukahan nyt järkyttyy kun pyllistelen täällä (varmaan ne ketkä kävivät ovella kääntymässä eivätkä uskaltaneet tulla peremmälle :D). 

Katsotaan, lähdenkö ensi viikolla testaamaan kuntosalin puolta. Tällä hetkellä olen niin innostunut noista virtuaalijumpista että taitaa mennä niiden parissa ainakin aluksi. Kaikki liikunta kuitenkin lasketaan ja koitan saada kiinni tästä pienestä tunteesta että salilla käyminen on oikeasti kivaa eikä pakko-saada-tiukka-peppu-puurtamista ja pälyilyä että katsooko kukaan jos en osaakaan. 

Kaikenkaikkiaan virtuaalitunnit oli kiva löytö! Kaksi eri treeniä kokeiltu, ensi viikolla ajattelin testata keskivartalon jumpan ja joogan.

tiistai 2. elokuuta 2016

Suuret suunnitelmat ja pienet askeleet

Jöö. Suuri uhoaminen kymmenen kilon painonpudotuksesta ennen tatskaa oli taas kerran vähän liian iso pala. Paino on kyllä hivutellut alaspäin, mutta tuskasen hitaalla tahdilla. Nyt on ollut paljon juhlia ja flunssakin vei tuota dieettimotivaatiota aika reippaasti. Seliseliseli, ehkä vaan oon vihdoin takonut kallooni sen ajatuksen että dieetti ei vaan toimi mulla. Se itsekurin määrä mitä se vaatii ja sen jälkeiset repsahdukset.. niin nähty. Koitetaan nyt pitää tätä ja kilo kerrallaan liikkua alaspäin, nyt en aseta enää aikarajoja. Loppuelämä aikaa hallita painoa. Pääasia on se että ei pääse lihomaan sellaisiin mittoihin että on oikeasti huono olla ja kilot uhkaa terveyttä. Nyt viihdyn kohtalaisen hyvin tässä kehossa, salaa haaveilen siitä 5kg pudotuksesta mutta en ala näännyttämään itseäni enää sen takia.

Huomenna menen läskeineni päivineni tatuoitavaksi, en kymmenen, mutta muutaman kilon kevyempänä ja itsesyytökset saa joutaa tunkiolle "kun en taas tässäkään onnistunut". Onnistuin vähän. Ja tulen onnistumaan vielä lisää vähän kerrallaan. Sitä paitsi kai väritetty läski on sentään vähän kivemman näköinen kuin pelkkä valkoinen pullataikina :D

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Ripsioperaation lopputulema

Pari kuukautta sitten otin kaksi vuotta lähestulkoon putkeen pidetyt ripsienpidennykset pois ja annoin ripsien toipua ja "hengittää" . Käytin Oriflamen ripsiseerumia pari ensimmäistä viikkoa aika ahkerasti, mutta luonnollinen uusiutuminen tuntui itseasiassa tehokkaammalta palautumiskeinolta. Minulla on aina ollut melko suorat, paksut ja jämäkät ripset. Ei hirveästi kaarevuutta, esimerkiksi en voisi harkitakaan laittavani ripsiväriä ilman ripsien taivuttamista. Alla kuvakavalkadi
1) kun otin pidennykset pois
2) ripset puolentoista kuukauden levon jälkeen
3)ripsivärillä +taivutettuna
4)uudet ripsienpidennykset. Joihin olen aivan inlööööv taas <3 PikkuSpan Edla on kyllä parhaita laittajia joita tiedän, mielellään tulen 300km aina kun aikataulut menee sopivasti että pääsen Edlalle laitettavaksi :D

torstai 21. heinäkuuta 2016

Pokemon GO - liikuttaa monella tapaa

Internet, media ja etenkin ihmiset ovat seonneet. Pokemania on rantautunut toistamiseen valtavana (hyöky)aaltona Suomeen ja tällaisen vanhan pokemonfanin sieluahan sellainen lämmittää.

Se ensimmäinen aalto, kun kaikki jahtasivat taskuhirviöitä, rantautui Suomeen 1999. Itse olin tuolloin 9- vuotias. Ja voi kuinka olin fani, heti ensimmäisestä tv-jaksosta lähtien! Itselleni kovin juttu oli tv-sarja ja pokekorttien keräily, hoksasin vasta vuosia vuosia myöhemmin itse Nintendon Pokemon Yellow- pelin johon tv-sarja nojaa.

Ja kaikkihan ovat tietoisia jo tästä toisesta aallosta. Kommentteja puolesta ja vastaan pompotellaan kiivaaseen tahtiin. Mielestäni pelin ainut huono puoli (teknisiä toimivuusongelmia lukuunottamatta, ja nämäkin toivottavasti korjataan ajan myötä) on sen pahemmanlaatuinen koukuttavuus! Turvallisuus riippuu täysin käyttäjästä. Ethän sinä syytä fillaria siitä jos kurvaat auton eteen, miksi sen enempää syyttäisit peliä tai puhelinta. Vanhempien tulee ehdottomasti teroittaa pelaaville lapsilleen että turvallinen liikkuminen on edellytys pelin pelaamiselle. Olen ehdottomasti sitä mieltä. Pelin alussa pelaajaa muistutetaan valppaudesta ja ympäristön seuraamisesta. Peli ja sen kehittäjät eivät siis suinkaan kannusta päättömään säntäilyyn ja yksityisalueille murtautumisiin. Se on ihan ihmisten omaa hölmöyttä se :)

No niin, lyhyestä esittelystä ja kannanotosta itse otsikon kimppuun; Pokemon liikuttaa ihmisiä, vie eri kohteisiin ja kerryttää kilometrejä askelmittareihin. Tällaisen ikuisuuslaihduttajan näkökulmasta erinomaista siis! Latasin pelin 15.7. Tässä viiden, tai oikeastaan kahden päivän aikana kun pelin ylläpito on toipunut järkyttävästä yleisöryntäyksestä ja saanut serverit toimimaan, olen pyöräillyt ja kävellyt yhteensä yli 30 kilometriä. Pelissä ei voi huijata autoilemalla. Pelissä pitää esimerkiksi hautoa tiettyjen matkojen ajan pokemonien munia. Uusi pokemon kuoriutuu kun kilometrit ovat kasassa. Ihan tarkka matkamittari ei ole, mutta yläkanttiin lukemat ei ainakaan kerry! Lomailen tällä hetkellä kotikulmilla Keski-Suomessa ja ennen jo pelkkä 3,5km fillarointi keskustaan tuntui laiskotteluun taipuvaiselle mielelle ylivoimaiselta. Tänään poljin lähes 10km suuntaansa etsimässä parempia pokepaikkoja ja haudoin munia samalla. Ensimmäinen asia minkä huomasin pelin täällä aloittaessani, oli että pikkupaikkakunnalla pelissä ei ole niin paljoa tapahtumia ja paikkoja kuin isompaan kaupunkiin verrattuna. Pokemoneja saa toden totta metsästää ja odotella ilmestyväksi. Kuitenkin, liikkuvuuteni on lisääntynyt räjähdysmäisesti näiden pelipäivien aikana, kun etappien välillä on vähän etäisyyttä.

Toiseksi, pokemon liikuttaa ihmisten mieltä. Ainakin tällaisen ysärilapsen nostalgiamittarit on paukkuneet viime päivinä tähtitieteellisissä lukemissa, kun lapsuuden lemppariörkit ilmestyy omaan puhelimeen - ja omaan kotikaupunkiin, tutuille teille ja jopa saman ala-asteen pihaan minkä pihalla pokekortteja aikoinaan välitunneilla vaihdeltiin. Herkistyin ihan niin paljon että kaivoin vanhat pokekortit esiin, piti varmistaa että olivat vielä tallessa!

Tämä on yksinkertaisesti parasta mitä mobiilimaailmassa on tapahtunut pitkiin aikoihin. Peli myös oikeasti luo sosiaalisia tilanteita ja lisää sosiaalista liikkuvuutta. Eri joukkueet pitävät yhtä ja haastavat muita tiimejä. Yhteen pisteeseen voi kerääntyä useita pelaajia pokemonien ilmestyessä, ja jos nyt juro suomalainen ei vieraan pelaajan kanssa rupeaisikaan juttusille asti, niin ainakin pieni salaliittolaismainen virne näkyy monen suupielessä pilkistävän.

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Kaiken se kestää (asiakaspalvelija nimittäin)

Minua ei ole elämäni aikana mitenkään kauheasti läskitelty tai muuten pahasti haukuttu. Joitakin hienouksia tietysti tulee jokaisen elämässä vastaan, minulla enemmän työn kautta kuin vapaa-ajalla. Yksittäiset kommentit ovat kuitenkin jääneet mieleen ihan vaan koska jaksan yhä edelleen hämmästyä, nykyään en enää niinkään loukkaantua, ihmisten törkeydestä. Ikävimmät kommentit on tulleet suivaantuneilta asiakkailta kun eivät saakaan tahtoaan läpi (=heille ei myydä enää alkoholia tai muu vastaava ristiriitatilanne). Tällöin jokaisen perusterveen ihmisen reaktio on luonnollisesti ruveta solvaamaan asiakaspalvelijaa, ja tähdätä laukaukset niihin helppoihin maaleihin, toisin sanottuna siis ulkonäköön. Jos olisin pikkuruinen ja laiha, olisin varmaan saanut kuulla hernekepittelyä ja pakkasennussiman pulkannarun muotojen imartelua. Koska olen tällainen kiloisa tapaus, kommentit kohdistuvat tietysti siihen. 

Kaikki nämä alle kootut loukkaukset olen saanut aikuisilta miehiltä. On ollut jännä huomata että keski-ikäisellä kaljamahaisella ukolla on oikeus sanoa toisista ihmisistä aivan mitä tahansa. Koska omassa vatsassa ei ole kritisoitavaa. Väitän että suurimmalla osalla näistä tapauksista on elämän katkeroittama tarina taustalla, kateus siitä että nuoruus ja etenkin me nuoret naiset olemme ikuisesti menetettyä tavaraa, mutta eipähän tuo silti oikeuta heittämään käytöstapoja roskalavalle. Tai niinhän sitä luulisi! Nuoret asiakkaat eivät ole paria poikkeusta lukuunottamatta huudelleet tai käyttäytyneet samoin ( täytyy tosin mainita eräs n. 13 vuotias natiainen jonka hätistelin pelikoneilta pois. Ja sieltäkin tuli huvittavasti ja suorasukaisesti: "Oot ihan perse!!" : D ) 


En kerro paikkoja, aikoja enkä muita tunnistettavia seikkoja näistä asiakaskohtaamisista, koska käytöstavat ja asiakkaan kunnioittaminen. Kerään nämä kuitenkin tähän jotta jokainen lukija voisi miettiä käytöstapoja ja sitä haukkumisen määrää, mitä moni asiakaspalvelija saa osakseen ja provosoitumatta joutuu kuuntelemaan ammatissaan. Itse olen usein häkeltynyt koko tilanteesta niin paljon etten ole vastannut muutoin kuin poistamalla asiakkaan ravintolasta. No niin, pitemmittä puheitta, suomalaisten miesten parasta antia:

"Kun te kaikki nuoretkin ootte nykyään tollasia lihavia, ei oo enää kauniita neitoja katseltavaksi kun makkarat vaan roikkuu housujen päällä." Kyseinen herra kuului itse varmasti yli 120kiloisiin uljaan kaljamahan omaaviin uroihin. Minulla oli tuona päivänä korkeavyötäröinen hame -joka varmasti litistää makkarani piiloon!- ja siinä päällä edestä napitettava flanellipaita. Mysteeriksi jää, kenen makkarat roikkuivat ja missä.

"Hei sinä paksu nainen!" 
"Sinä typerä paksu tyttö"
Nämä samalta asiakkaalta kahdessa eri tilanteessa, jälleen miehen oma vyötärönympärys ylittää reippaasti terveyssuosituket.


"Juokse! Sietää sinunkin jumpata ku oot liian iso jo nyt." Sanoi vanha, pikkuinen, lähempänä 70 ikävuotta oleva pappa kun poistin hänet terassilta ja käännyin lähteäkseni takaisin sisälle ravintolaan.

"Mitä jos oottaisin sua työvuoron jälkeen, oikein kunnolla puristelisin ja naisin roskalavaa vasten." Tämä kyseinen, noin 35-vuotias kaveri olisi halunnut myös repiä vaatteeni pois ja nostaa baaritiskille naitavaksi. Ei varsinaisesti kuulu läskittelykategoriaan, mutta tuollainen seksuaalissävytteinen uhkaus tuntui henkilökohtaisemmalta ja jopa pelottavalta. Sattumoisin en lähtenyt töistä yksikseni kotiin tuona iltana.

Ainoastaan kerran olen joutunut poliisivoimin poistattamaan asiakkaan ravintolasta uhkaavan ja väkivaltaisen käytöksen takia. Yleensä haistattelun ja päänaukomisen jälkeen ne kuitenkin lähtevät, kunhan ovat saaneet sanottavansa sanottua. Monta kertaa on pitänyt niellä ne omat valitut sanat ja tyytyä siihen että nämä ihmiskunnan valioyksilöt saadaan poistettua ravintolasta.
Muokkaamaton duckfacetyöselfie.Vittu mikä läskiperse, sanoisi AASIakas!

Kyllähän sen nyt ymmärtää että tällaisista läskeistä voi pahoittaa mielensä. Huom. Ei niiden omistaja, vaan ulkopuoliset!


Vähintään yhtä monesti on kuitenkin tippunut leuka lattiaan myös siitä, kuinka ihania, ystävällisiä ja hauskoja asiakkaita osuu kohdalle. Kiitos teille, sen takia nää hommat kuitenkin enimmäkseen hymyilyttää. Ja vähän myös nuo yllämainitun kaltaiset pellet joiden elämän pienuus toisaalta huvittaa, toisaalta säälittää. 

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Harrastuksen puute muuttaa ihmisen sohvaperunaksi?

No niin. Juhannus on ovella ja minä samassa pisteessä kuin koko kevään ja alkaneen kesän. Motivaatioo!! SUKLAATA. 
Päivä päivältä olen tyytymättömämpi, ja mitä tyytymättömämpi itseeni olen, sitä vaikeampaa on oikeasti tehdä asialle mitään. Siinä itsesäälissä on niin helppoa velloa (sipsien kera sohvalla). Ajattelen asiaa päivittäin. Pitäisi liikkua. Ei saisi herkutella. Ja mitä teen? Ostan suklaata. 

Millä siunatun ihmeellä onnistuin laihduttamaan silloin pari vuotta sitten? Se tuntuu todella uskomattomalta että tämä sama ihminen sai pidettyä itsekurin, voitti itsensä. Ja nautti tuloksista aivan suunnattomasti. Ja nyt ei pääse millään takaisin siihen. Tai edes alkuun. Samaan aikaan seuraan keskusteluja itsensä hyväksymisestä, Instagramissa Tess Holliday ja FBssä Jenny ja Läskimyytinmurtajat (ihana ryhmä täynnä sydämellisiä ihmisiä ja kannustusta) tolkuttavat minulle että on ok olla minkä kokoinen tahansa, kunhan on tyytyväinen itseensä. Ristiriita on valtava! Toisaalta haluan näyttää niille (kelle? ITSELLENI!) että pystyn tähän. Että en oikeasti viihdy tässä olotilassa ja haluan tehdä asialle jotain. Toisaalta taas haluan kuulua niihin naisiin jotka antavat piutpaut perinteisille kauneusihanteille (mitä helvettiä tuokin termi edes tarkoittaa?) ja ovat rohkeasti upeita ja tyytyväisiä itseensä kiloineen kaikkineen. 

Seuraan Instagramissa sekä Eveliina Tistelgreniä, että Tessiä, jotka mainostavat toisistaan hyvin erilaisia elämänfilosofioita, mutta kuitenkin heistä löytyy jotain yhteistä. Kummatkin ovat rohkeita, omanlaisiaan naisia, jotka kannustavat seuraajiaan ylittämään itsensä, luottamaan itseensä ja olemaan juuri sitä mitä haluat ja missä olet paras - olemaan oma itsesi. 

Eff your beautystandards queen Tess Holliday (IG: tessholliday)

Eveliinan igssä (eevsku) huippuja ovat juurikin hänen käsilläseisonta - kuvat ja videot.


Miten itse pääsisin samaan? Luulen että osaksi ratkaisua muodostuisi konkreettinen tekeminen. Kummatkin näistä esimerkkini naisista tekevät omaa juttuaan. Täysillä. Minulla ei ole mitään varsinaista harrastusta jossa kokisin olevani hyvä, jossa haluaisin kehittyä tai jota tekisin suurella intohimolla (seksiä ei lasketa?). Tess on luonut itselleen mallin uran, Eveliina taas menestyy fitness-urallaan. Kummatkin tekevät haluamiaan asioita suurella palolla ja se on se mikä minulta puuttuu. Siis niinkin yksinkertainen asia kuin harrastus. Siitäkö tässä nyt on kyse?!

Täytyy ruveta pohtimaan tätä asiaa nyt. Tässä tuli tajunnanvirran mukana aika iso oivallus että ihan oikeastihan kyse saattaa olla siitä etten vain ole löytänyt sitä omaa juttua. Sitä, mikä ei tunnu puurtamiselta ja pakotetulta, minkä ääreen palaa innolla ja mielissään. Minkä tähden haluaa kehittyä ja parantaa itseään. Nyt otetaan vastaan harrastusehdotuksia! Mikä harrastus saa fiilikset kattoon? Missä koet itsesi hyväksi ja mistä saat onnistumisentunteita? 

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Kuvia vuosien takaa

Lupailin aiemmin että kaivaisin vanhoja kuvia vertailun vuoksi esille. Näin lakkiaisten jälkimainingeissa etsin sitten omat yo-kuvat ja sen vuoden Rodoksen lomakuvat myös. Seuraava kuvamateriaali on siis otettu vuonna 2009, ollessani 18. Seitsemän vuotta sitten!  Bonuksena vielä vanhojen tanssien kuva vuodelta 2008.
Koin aina olevani se porukkamme isoin tyttö. Nyt kun katson näitä kuvia niin en löydä sitä tursuavaa pulleroa mistään..
Henkilökohtaisesti eniten olen aina kuitenkin inhonnut kaksoisleukaani, joka puskee joka helvetin kuvaan mukaan. Etenkin jos nauran, ilmeeni on idioottimainen sikkurasilmäinen irvistys, kuorrutettuna kaksarilla. Tästä ongelmasta ja epävarmuudesta en ole tähän päivään mennessä päässyt eroon. Julkaisen nyt tässä kaksi kauheinta kaksarikuvaa lakkiaispäivältäni, jospa niiden mörköys näin päivänvaloon tuotuna laimenisi. Tai jos ei, niin ainakin on syytä jatkaa entistä vimmatummin laihduttamista!

Millaisen 18-vuotiaan sinä näet näissä kuvissa? Entä omat kuvasi vuosien takaa, yllättäisivätkö kuvat kun katsoisit niitä nyt, vuosien jälkeen uusin silmin?


PS. Ei liene yllätys etten mahdu enää ylppärimekkooni, tuli testattua. :D Mekko on kokoa 40, haaveilen mahtuvani siihen kyllä vielä joku kaunis päivä!

Tämä. Painajaisteni kuva. Hir-ve-ää.
Wanhojen mekko yllättäen meni vielä edelleenkin päälleni.
Tämä ryhmäkuva sai minut oikein kunnolla miettimään että kuinka vinksallaan oma kehonkuva mahtaa olla, jos olen tuolloin kokenut olevani tovereitani reilusti lihavampi?