Olen vältellyt tarttumasta tähän samaan vanhaan aiheeseen. Epäonnistumisen myöntäminen on kaikista vaikeinta itselleen - ja peilille.
Mutta ainoastaan sen kautta asia konkretisoituu ja sitä hoksaa että nyt pitää tarttua toimeen. TAAS. Ihan sama vaikka taas, mutta parempi sekin kuin jäädä vellomaan epäonnistumisen itsesäälissä. Kyse on siis vanhasta ja jo hyvin pitkäaikaisesta vihollisestani, kiloista. Läskistä laardista vatsamakkaroista jenkkakahvoista. Ne on kaikki tulleet takaisin.
Olen taistellut lievän ylipainon kanssa noin 10 vuotta. Kymmenen vuotta saman asian kanssa jankkaamista. Olisiko aika löytää jo sellainen ratkaisu ja elämänmuutos, että voitaisiin päästä tästä asiasta jo yli. Pysyvästi.
Olen aina ollut ikäisteni painosuosituksissa siellä taulukon yläreunassa. Vähän ylipainoinen, vähän pyöreä, mutta ei kuitenkaan niin merkittävästi että olisin saanut kiusaamista, vähättelyä tai haukkumista niskaani. Viimeksi kun todella pudotin painoa, sitä lähti noin 15kg. Muutama kilo tuli takaisin, mutta sitten sain noin puolentoista vuoden verran painon pidettyä siinä noin 72-74kg paikkeilla. Tämä koko operaatio löytyy tämän blogin laihdutus - tunnisteen alta. Viime keväänä ote alkoi lipsua ja lopulta mopo lähti kokonaan käsistä.
Olen lihonut vuodessa n. 14 kg. Tänä aamuna paino oli 86,5kg. Pahimmillaan se on käynyt jo 88kg mutta siitä olen jo kiristänyt hieman parempaan suuntaan. Ette arvaakaan kuinka vaikeaa noita lukuja oli myöntää itselle saati kirjoittaa tänne julkisesti. Nyt se on kuitenkin sanottu ääneen.
Siinä se on. Iso, ruma totuus joka kyllä näkyy peilissä ja vaatteissa mutta ei jostain kumman syystä päässä. En ole tajunnutkaan miten tässä on TAAS käynyt näin. Ensin oli se masennus, vitutus, suuttumus itseä kohtaan. Sitten häpeä ja epäonnistumisen myöntäminen itselle. Sieltä jostain itseinhon uumenista löysin kuitenkin rohkeuden kirjoittaa asiasta tänne, myöntää tappio julkisesti. Monissa laihdutusblogeissa hehkutetaan aina kun saavutetaan tuloksia, mutta sitten jos ja kun otetaan takapakkia, siitä ei haluta kirjoittaa. Eihän kukaan tykkää luovuttajasta ja epäonnistujasta, right? Mutta kuka pystyy elämään virheettömästi ja 100% kurinalaisesti? En minä ainakaan. Kuluneen vuoden aikana olen nauttinut elämästä, siitä että opiskelijabudjetti on vihdoin vaihtunut tienesteihin ja ruokakaappiin voi ostaa muutakin kuin makaronia ja alejauhelihaa. Olen käynyt ulkona syömässä. Paljon. Olen ostanut kotiinkin parempaa ruokaa ja herkkuja. Liikaa.
Tämä talvi on ollut minulle jotenkin poikkeuksellisen raskas. Työpäivän jälkeen tuntuu ettei jaksa mitään. En ole harrastanut minkäänlaista liikuntaa. Tuore parisuhde on ollut käytännössä ainoa mikä on jaksanut piristää talven kylmyydessä ja pimeydessä. On ollut niin ihanaa käpertyä peiton alle rakkaan viereen pois kaikesta lumesta ja sohjosta. Olen ollut armollinen (tai lepsu) itselleni enkä ole pakottanut ja patistanut tätä ahteria viimaan lenkille. Miksi lisätä kurjuutta kun ulkomaailma ja sääolot vituttaa rankasti jo muutenkin. Nyt kun on ollut ensimmäisiä kunnollisia kevätpäiviä, usko urheiluun ja ulkoiluun rupeaa pikkuhiljaa palautumaan.
Yhdeksi kilojen kerttymisen syyksi väitän myös tuota rakastumista ja parisuhdetta. (Vaihdoin myös ehkäisypillerien merkkiä syksyllä, mutta en tiedä liekö tuolla ollut vaikutusta painonnousuun. Enemmän syytän omien elintapojen repsahtamista). Kun kelpaa toiselle juuri noin, tai 5 tai 10 kiloakin isompana, niin on helppo tuudittautua siihen ajatukseen että hyvällä mallillahan tässä ollaan. Kunnes tulee sukujuhlat tai bilereissu, jossa kaikki vaatteet ahdistaa, kiristää, tai eivät mene enää ollenkaan päälle. Ihanaa että kelpaan tällaisenakin. Mutta tämä ei ole sellainen minä minkä haluan ihmisten näkevän. Ja eihän kukaan varmaan ole ihastunut siihen sohvalla herkkuja mussuttavaan verkkariolioon, vaan siihen säpäkässä kunnossa olevaan vastapeluriin joka viehätti silmää ja mieltä jo ensitapaamisella. Yhteisillä leffailloilla vain on tapana tuoda varjopuolena se verkkarioliokin parisuhteeseen.
Joten, lussahtaneen verkkariolion karkoitusviikot alkavat nyt. Haluan olla ensisijaisesti itseni tähden hyvässä kunnossa. Mutta haluan myös että parisuhteen toinen osapuoli saa edelleen sen minkä tilasi vuosi sitten. Ja että voi olla ylpeä saamastaan naisesta.
