Miksei se suju?

Huhhuijaa. Ainahan se on mielessä. Ai niin mikä?

Seksi

Laihdutus.

Nyt kun katson kesää taaksepäin, niin enpä juuri muuta parien festarien lisäksi tehnyt kuin söin rahkaa ja salaattia ja kävin salilla (n. 4 kertaa viikossa.) Se kuulostaa kovinkin paljolta ja coolilta, mutta minun salitreenini vaihtelevat hyvin paljon. Ja jeesus että sekin kävi tylsäksi.   Alkusyksystä pidin taukoa 1,5kk ja nyt aloittelen parhaillaan taas salikuvioita. Ei paljoa näy noilla keskustan trendisaleilla verkkareita ja vanhoja t-paitoja! On kyllä edustettuna Nikeä, Adidasta, Davidia sun muita. Salikortti 40e/kk, salivaatteet 150e/vko. Onneksi en tunne sieltä ketään, niin voin rauhassa jumppailla ihan noilla H&M:n trikoilla :D

Alimmillaan paino oli kesällä 70,5kg.
Nyt se on pyörinyt itsepäisesti siinä 72,73 kieppeillä. En vaan näköjään kykene saamaan sitä seitsemänkympin rajapyykkiä rikki, mistä olen likimain vuoden päivät haaveillut. Onneksi ei nyt tämän suurempia takapakkeja ole tullut, mutta silti. Jokainen lisäkilo vituttaa. Ja Juuu, onhan se tavara muuttunut löysästä massasta kiinteämmäksi kuntoilun myötä, mutta on tuota pehmoista pullataikinaa tuossa vielä sen verran että jotain tekisi mieli asialle tehdä. Ja koska itku ei auta, täytyy varmaan ruveta taas kyykkäämään.

Siihenkin tuli pieni mutka matkaan. Mikä kumma siinä on, että viikko siitä kun olet ottanut salikortin, sairastut. Angiina ja 10pv antibioottikuuri. Ei tässä nyt uskalla taas sitten kun on peloteltu sydänlihastulehduksilla sun muilla.

Keppiä vai porkkanaa? Mikä se porkkana olisi?
Sitten kun saan painon 70 alle niin...

Oikeasti, C'moon!! Siihen ei ole kuin pari hassua kiloa. Kuin vaikeeta se nyt voi olla?? (Aivan sitten niin helevetin vaikeeta näköjään)

Mutta..
Sitten kun pääsen 65 kg tavoitteeseen niin...
(tähän sais nyt ehdottaa jotain hienoa)

On tässä projektissa vaan se hieno puoli et AINA VOI ALOITTAA ALUSTA. Tai suurin piirtein siitä mihin viimeksi jäätiin.

Opinnot, edistyminen ja Mitä Sitten?

Jos katsotaan opintopisteiden perusteella, valmistumiseni matkailun amk-tutkinnosta on likellä. 198/210 op kasassa. Oikeastaan ainut puuttuva palanen on opinnäytetyö. No niin, sepä se. Viimeinen koetinkivi, johon kaikki tuntuu kosahtavan. Toimeksiantaja on, aihe on, rohkeus aloittaa puuttuu. Pohdin, miksi tämä viimeinen urakka on muodostunut sellaiseksi möröksi minulle. Enkö usko omiin kykyihini? Pelkäänkö jääväni työni kanssa yksin, vailla ohjaajaa ja neuvoja kuinka edetä? Vai pelkäänkö sitä, että mitä tapahtuu koulun jälkeen? Sittenhän pitäisi olla ikään kuin aikuinen, työpaikka tai vähintään pätevä toimintasuunnitelma valmiina.  Minulla ei ole, ja olen potenut aiheesta stressiä ja kärsinyt unettomista öistä tämän asian johdosta.

Onneksi, kiitos ja ylistys, törmäsin Eeva Kolun blogitekstiin.

"Poliitikot eivät tykkää yhtään, että sanon näin, mutta olen joka päivä kiitollinen siitä, että en mennyt suoraan lukiosta jatko-opiskelemaan."

"Yhtenä päivänä tajusin, että itse asiassa tutkinto ei ollut minulle tärkeä arvo ja olin roikkunut yliopistolla vastahakoisesti vuosia vain siksi, että olin koko elämäni kuullut sitä kuinka tutkinto on hyvä olla "kaiken varalta". Se päivä kun älysin tämän ja uskalsin jättää epämieluisat opinnot kesken oli yksi elämäni tähtihetkistä. Se oli nimittäin ensimmäinen maistiaiseni siitä, miten hyvältä elämä voi tuntua, jos sitä elää omaa eikä muiden totuutta seuraamalla."

"En ole ollenkaan huolissani pärjäämisestäni, vaikka alalla on vaikeaa, eikä minulla ole edes sitä tutkintoa. Jos ala kaatuu, vaihdan alaa. Jos unelmani toteutuminen on tutkinnosta kiinni, opiskelen tutkinnon."

"Iso osa yliopisto-opiskelusta perustuu opintopisteiden jahtaamiseen eikä oikeasti oppimiseen - ihmiset räpläävät luennoilla puhelimia ja pänttäävät paniikissa ulkoa tenttikirjoja, jotta pääsisivät läpi, ettei Kela vaadi opintotukia takaisin. Ketä tällainen hyödyttää?"

(Koko blogipostauksen voit lukea tästä)

Huh, kiitos näistä sanoista! Pidin itsekin lukion jälkeen välivuoden, otin uutta suuntimaa kompassiini ja tein töitä hanttihommissa. Se antoi hieman osviittaa siihen, mitä ehkä haluaisin tehdä, ja myös siihen, mitä hommia en ainakaan aio tehdä. Olen myös oivaltanut, että tämä tutkinto ei ole minulle ammatillisesti välttämätön. Baari- ja matkailuala, jotka minua tässä koulutuksessa eniten kiinnostavat, ovat nimenomaan aloja, joissa edetään työkokemuksen, ei paperissa lukevan tutkinnon perusteella. Olen kuluneiden viiden (!!) vuoden aikana luonut kontakteja, joista toivottavasti hyödyn tulevaisuudessa. Olen koulutusohjelman ansiosta päässyt reissaamaan erilaisissa maissa, kolmessa eri maanosassa. Valmistumiseni on venynyt, osittain ulkomaanjaksojen, osittain omien ratkaisujen, pelkojen ja lukkojen takia. Vaikka en ole varma tämän tutkinnon lopullisesta hyödyllisyydestä omassa työllistymisessäni, en toki ole jättämässä touhua tässä vaiheessa, maaliviivojen jo häämöttäessä, kesken. Kyllä tämä nyt loppuun asti viedään. Mutta myönnän, että kyllä se on syönyt motivaatiota, kun matkan varrella on tajunnut ettei tämä ehkä olekaan se mitä haluan tehdä, ja monta vuotta olen hukannut tähän kouluun. Enkä vieläkään tiedä, mitä sitten haluan tehdä.

Ihailen (ja hitusen kadehdin) ihmisiä, jotka alusta pitäen tietävät mitä haluavat tehdä, ja löytävät oman alansa. Siskoni hoitoalalla, kaverini medianomina ovat loistavia esimerkkejä näistä. He ovat niin ilmettyjä työssään, aidosti innostuneita ja aktiivisia alallaan. Ihailen myös ihmisiä, jotka heittäytyvät täynnä intoa uusiin tehtäviin, vaikka eivät aivan tietäisi, mihin se johtaa, tai onko se sitä "omaa alaa". Heitä ajaa eteenpäin innovaatiot, tarve tehdä ja usko onnistumisesta.

Joku sanoisi, että "No, olet vasta 24-vuotias."
Minä sanon että olen jo 24-vuotias, enkä edelleenkään tiedä mitä haluan. Haluan olla vahva, ennakkoluuloton, tehdä työlläni jotain hyödyllistä ja avartavaa, elämyksellistä ja ainutkertaista. Miten toteutan sen? Mitä se sellainen on? Jaa-a... Voisinpa vaikka ottaa Madventuresin Maailmanselityksen käteen ja hakea sieltä inspiraatiota.

Opiskelijoiden taloudesta, piparin hinnasta ja hyvistä käytöstavoista

Tämä on kyllä niin kausittaista tämä blogin pitäminen. Taas pitkään on puuttunut motivaatiot kirjoittamiseen, vaikka onhan tässä elämässä taas ehtinyt kaikenlaista osua kohdalle. Voisin syyttää koulustressiä, mutta enemmän kyse taitaa olla julkisivu-stressistä. Tiedän tällä blogilla olevan lukijoita, jotka seuraavat tätä nimenomaan sukulaistytön reissukuulumisien takia. Kuinka se Maikki nyt taas on lähdössä maailmalle, ai että. Pitäisi kirjoittaa järkevästi ja korrektisti, eikä jaaritella joutavia, saati kirjoittaa pahennusta herättävistä tai suorastaan tabuista aiheista.

Noh.. Omapa on blogini.

Aihe, johon olen perehtynyt viime aikoina on huoraaminen. Kyllä, sanoin sen ääneen. Oikeastaan tarkemmin vielä opiskelijahuoraus. Huora-sana tulkitaan yleensä automaattisesti naista halventavaksi, alentavaksi ja irstaaksi. Huoraaminen on epätoivoisen, sekavan suttuisen huumevelkoihin ajautuneen ihmisen viimeinen ratkaisu. Kaiken maailman päiviräsäset haluavat kieltää tällaista syntiä edes olevan saati tapahtuvan Suomessa. Se on kuitenkin todellista, ja mikä erikoisempaa, yhä useamman vähätuloisen omaehtoinen valinta.

 Ihmiskauppa ja parittaminen on aina ja kaikissa tilanteissa väärin. Sellaista en hyväksy.

 Mutta kumpi on tuomittavampaa, se että hyppää joka viikko eri miehen kanssa sänkyyn, pokailee näitä yhden illan prinssejä baarista ja levittelee jalkojaan joka toiselle vastaantulijalle, vai se että määrittelee itselleen hinnan ja valikoi kumppanit sen perusteella. Seksin ostaminen ei ole Suomessa ainoastaan kiellettyä, se on myös kallista. Kenellä on varaa laittaa useita satoja euroja naisen kanssa vietettyyn yöhön? Ei millä tahansa sossupummilla todellakaan.

Opiskelija saa valtiolta tukea parhaimmmillaan n. 500e/kk, sen lisäksi saa tienata kuussa max. 600e. Nämä eurot saadaan useimmiten ns. paskaduuneista, paskoilla työajoilla. Koska eihän opiskelijalle mitään oikeaa duunia löydy. Jos ei halua - tai ei esimerkiksi ulosottosyistä johtuen ole oikeutettu- opintolainaan, niin aika vähillä rahoilla saa selvitä. Rädyn Laurasta oppia ottaakseni.. "Kuka muka tienaa alle 1100e kuussa?" No, me opiskelijat.

Onko siis ihme, jos helppo raha houkuttaa? Muutaman tunnin tapaamisilla saa saman summan kasaan, kuin sillä että painaisi joka viiikonloppu ja kaikki illat läpeensä duunia. Nuorilla, näteillä opiskelijatytöillä on varmasti ottajia. Myös suomalaisuus on hintaan vaikuttava tekijä, kaikkien Itä-Blokista rahdattujen tyttöjen seassa oma maa mansikka, muu maa....

Tähän mennessä reissatessa olen törmännyt erilaisiin ilotyttökulttuureihin aika monessa maassa. Erityisesti Aasian- ja Afrikan maissa se naisten alistettu, toivoton asema, tyhjät katseet ja katubaarien tanssitangoilla keikkuminen parin kymmenen euron tähden on sydäntäsärkevää ja väärin. Suomessa taas opiskelijatyttönen voi privaattitapaamisella tienata itselleen kuukaudeksi täyden ruokakassin, ne kivat merkkifarkut ja mennä silti perheen luokse kotiin sunnuntai-päivälliselle. Väärin tämäkin? Suomalaista opiskelijatyttöä ja thaimaalaista go go- baarin naista yhdistää ainoastaan sama sukupuoli. Muuten nämä huoraesimerkit eivät mielestäni ole verrattavissa toisiinsa. Suurin ero on oman valinnan ja vapaaehtoisuuden olemassaolo. Thaimaassa, ja monissa muissa maissa naisilta puuttuu se. Täällä meillä on vapaus valita. Vaihtoehtona on tosin useimmiten se mäkkärin kassa.